Bikini fitness - unelmaa vai vain osa elämää?

Mulle on jäänyt hämärän peittoon, miksi moni puhuu bikini fitness -kisoihin osallistumisesta suurena unelmanaan. Miksi se on unelma? Kysyessäni tämän kysymyksen tarkoitukseni ei ole vähätellä kenenkään unelmia, vaan haluan aidosti tietää. Kuulisin tosi mielelläni, jos joku lukija kokee asian näin!

Moni puhuu että lähtee kisoihin treenatessaan kulkemaan kohti unelmaansa, lisäten yleensä siihen päälle vielä, että välittämättä muista ihmisistä. Kun kisa sitten koittaa, oliko se todella unelmien täyttymys? Kannattiko olla välittämättä muista ihmisistä, suhtautua ylimielisesti kitaransoittoon hurahtaneeseen tai crossfitiä harrastavaan kaveriin tai vastata tiukka ei jokaiseen illanistujaiskutsuun?

Kuva: Body-lehti

Mun mielestä nimittäin itsekin toteuttamani elämäntavan ei tarvitse tarkoittaa muun elämän loppumista tai muiden ihmisten intohimon kohteiden väheksymistä. Koska maailma kyllä pyörii teet mitä teet, syöt mitä syöt ja hyväksyt elämääsi kenet hyväksyt. Kisaaminen voi olla elämässäsi mukana ja antaa sulle paljon upeita kokemuksia, vaikket kaikelle muulle selkääsi kääntäisikään.

Itselleni kisaaminen ei ole itsetarkoitus. Elän elämääni kuten parhaaksi näen ja koen, että kisaaminen antaa mulle hienoja tunnekokemuksia ja on myös motivoivaa, hauskaa ja vahvistaa mussa tiettyjä ominaisuuksia, kuten sinnikkyyttä ja pitkäjänteisyyttä. En silti yritäkään väittää itselleni, että kisaaminen olisi tärkein asia elämässäni.

Päätin taannoin valmistumisen häämöttäessä, että nyt jos koskaan on vihdoin aika lähteä määrätietoisesti suuntaamaan kohti alaa, joka minua on koko elämäni kiinnostanut: hyvinvointi, urheilu, liikunta. Kisaamisen tarkoitus oli alunperin toimia ikäänkuin "työhakemuksena", osoituksena siitä, että jotain on tullut treenirintamalla elämän aikana tehtyä ja että olen valmis työskentelemään päämäärätietoisesti kohti tavoitteitani. Tämä pätee elämän muillakin osa-alueilla. Kisoihin osallistuminen ei missään vaiheessa ole noussut niin suureen rooliin elämässäni, että kaikki muu olisi pyyhkiytynyt pois mielestäni, olisin hylännyt ei-fitness-kaverit tai olisin alkanut tuomita ihmisiä heidän elämäntapojensa perusteella. Pikemminkin erilaisuus on se mikä mua kiehtoo, ja ihminen joka on löytänyt oman juttunsa on mun silmissä yleensä tosi kiinnostava. Harvan vuoden salilla treenanneen "IFBB bikini athlete":n jutut jaksaa sytyttää yhtä paljon kuin vaikka oikeasti asiansa tuntevan kitaristin, puusepän tai olutpanimon perustajan. Omaa juttuani teen toki täysillä ja voi olla, että muakaan ei joku jaksa kuunnella, mutta se on mulle myös täysin ok. Ei kaikkien tarvi kaikkia jaksaa tai kaikista tykätä, pääasia että itse kokee olevansa onnellinen ja pääsevänsä toteuttamaan itseään.

Jotenkin on pistänyt pohdiskelemaan taas näitä, kun bikini fitnestä on uutisoitu mm. Iltalehdessä ja monelle kisaajalle tämä tuntui olevan punainen vaate. Musta Iltalehden tekstissä oli monta erinomaista pointtia. Esimerkiksi syömishäiriöiden yhdistäminen fitness-lajeihin ei ole mikään uusi juttu, enkä itsekään ole ihan vakuuttunut, toimiiko nämä lajit parhaana keinona päästä eroon pakkomielteisestä suhtautumisesta syömiseen. Onhan se mahtavaa, että anoreksiasta on parannuttu, mutta onko se sitten hienompaa, että saa ahdistuskohtauksen, jos joutuu syömään salaatin, jota ei ole kipattu lautaselle vaa'an kautta? :( Toisaalta mikä tällaisen ihmisen sitten parantaa, en kyllä osaa antaa siihen parempiakaan eväitä - valitettavasti.

Moni julistaa myös, kuinka fitness-lajit ovat urheilua, eivät kauneuskilpailu. Mutta mutta, valitettavasti lavalla kyse on juuri "kauneus"kilpailusta, joskin kauneusihanne poikkeaa Miss Universum -kisoista. Lavalla nähdään vain se, mitä sinne tuot. Ei sitä, kuinka monta kiloa onnistuit pudottamaan, kuinka rankka viimeistelyviikkosi oli, kuinka kaverit uskoivat tai eivät uskoneet sinuun, kuinka paljon pistit elämääsi tai rahaasi likoon kisaa varten... Nope, none of these. Vain se, kuka onnistuu näyttämään hetken parhaalta lavalla. Joskus se tuntuu epäreilulta, mutta se on näiden lajien henki. Tuomari ei kelaa pikakelauksella kisadieettiäsi läpi, ei katso ennen & jälkeen -kuviasi ihastellen sitkeyttäsi eikä välttämättä syty lookkiisi vaikka omasta mielestäsi se olisi lavan kuumin. Kyse on kuin onkin siis pinnallisista lajeista ja jos ei sitä ole valmis hyväksymään, on ehkä parempi valita toinen laji.

En pidä ulkonäkökeskeisiä treenitavotteita pahana asiana, mutta samalla toivoisin ihan älyttömästi, että ihmiset osaisi enemmän NAUTTIA omasta kehostaan ja siitä treenaamisesta. Vaikka sulla joskus olisi sellainen kroppa jota mahdollisesti kadehdit, josta unelmoit, jota tavoittelet...olisitko sittenkään sen onnellisempi kuin nyt? Jos sulla menee esimerkiksi viisi vuotta unelmakropan työstämiseen, heitätkö nuo viisi vuotta romukoppaan odottaessasi sitä hetkeä, kun olet saavuttanut unelmakropan ja saat luvan olla onnellinen? Ei kannata. En usko onnen löytyvän peilistä silloinkaan, kun se elämää suurempi tavoite on saavutettu.

Entä sitten unelma bikini fitness -kisoista? Liittyykö sekin unelmaan unelmakropasta? "Silloin olen täydellinen, silloin voin olla onnellinen." En ala nyt jauhamaan "yhden päivän kunnosta" tai mistään muustakaan kuluneesta illuusioihin liittyvästä läpändeeroksesta, mutta uskon, että elämästä kannattaa nauttia useampana kuin yhtenä tai kahtena (kisa)päivänä vuodessa.

Toisia kisakunto motivoi, toisia ei. Mulle se on lähinnä työkalu. Ihmiset haluavat katsoa kuvia timmeistä lajitovereistaan, joten otetaan sitten kuvia kun kunto on timmi. Mutta ihan mielelläni olen vähän naisellisen pyöreä sieltä täältä normaalisti :). Ei se saa mua tuntemaan oloani huonoksi. Ehkä joskus saatan myöhemmin kuvista katsoa, että tulipa oltua pyöreäposkinen. Mutta sillä nimenomaisella hetkellä mulla on silti todennäköisesti ollut oikein hyvä olla ;D Enkä tiedä käykö tätä muille, mutta omalla kohdallani mun silmätkin ikään kuin tottuu omaan ulkomuotoon, enkä siis tajua välttämättä peilistä kuinka paljon sitä on tullu otettua lisää elopainoa...eli vanha viisaus "kannattais joskus katsoo peiliin" ei päde mun kohdalla... :D Ehkä oon vaan onnekas. Jonkun muun silmissä pallero, omissani ihan sama vanha minä.

Muistakaa, onni ei löydy peilistä vaan jostain ihan muualta.

<3