Kannattaako kisata fitness-lajeissa 17-vuotiaana?

"Hei, hurjasti tsemppiä loppurutistukseen kisoja varten!:) Noista sun sneak peek-kuvista päätellen likka on kyllä hurjassa kunnossa muuhun tasoon nähden (mitä nyt olen blogeja seurannut), veikkaisin että tuut kyllä pärjäämään! 

Mulla olis pari kysymystä, joihin olis kiva jos voisit vastata ja kertoa mielipiteesi. Eli ilmeisesti treenaat Annan ja Marjon tiimissä, ootko ollut tyytyväinen? Mikä niillä on hintaluokka? Jos et tarkasti voi sanoa niin suurinpiirtein?:) Ootko oppinut lajista paljon siirryttyäsi valmennukseen ja koetko että se on hintansa väärti? Oon ite nuori 17v.-tyttönen ja harkinnut tässä reilun vuoden kilpailua, mutta välillä tuntuu että minusta ei ole siihen ja että laji on lisäksi liian kallista eikä sen arvoista. Seuraan kyllä suurella innolla lajia ja "sisaruslajeja" ihan kehonrakennukseenkin asti. En vain tiedä pystyisinkö heijastamaan saman innon myös omaan tekemiseen, jos alan ottaa lajin vakavemmin. Tuntuuko/tuntuiko susta ikinä siltä että et olet varma pystytkö tähän ennen kuin kisaamispäätöksen teit? Onko dieetti juuri niin kurinalaista ja raskasta aikaa, että "kaikki" nautinto elämästä katoaa, niin kuin puhutaan? Sanotaan että on rakastettava sitä mitä tekee ja suhtauduttava posiitivesti urakkaan, jolloin dieettikin kevenee henkisellä tasolla. Mutta oikeastikko kilpailijat tykkäävät kovasti treenaamisesta ja puhtaasti syömisestä? Kenties jossain määrin aamuaerobisistakin? Vai tekeekö moni kilpailija sitä lähinnä vain, koska sillä tavoite saavutetaan. Itse en voi sanoa nauttivani näistä asioista erityisesti, mutta toki treenin jälkeen tulee aina tosi hyvä mieli. Mietinkin että onko tämä laji vain väärä minulle, jos en koe suurta intohimoa kun taas on rääkki edessä ja en halua vapaaehtoisesti syödä puhtaasti. Vai tottuuko tähän kaikkeen ajan myötä vai enkö vain ole sitä "oikeaa tyyppiä"..? Tällaisia pohdintoja, olisi kiva tietää samaistutko/luuletko että muutkin kanssakilpailijat ajattelevat samoin kuin minä ja muutenkin mielipiteitä:)"

Jokunen hetki on vierähtänyt jo siitä, kun sain tän kommentin tänne blogiin, mutta on jäänyt vastaamatta, koska halusin ehtiä kunnolla kirjoittaa vastauksen. Mun mielestä nää tämän lukijan kysymykset on nimittäin ihan älyttömän hyviä, ja voipi olla, että vastailen samalla monen muunkin samoja juttuja pohtivan kysymyksiin. Mulla on sellainen kutina, että blogini lukijoiden joukossa on nuorta väkeä jonkin verran - voin toki olla väärässäkin, koska minähän sitä en tiedä, keitä te tuhannet täällä vierailevat tyypit olette. Kiinnostavaa olis kyllä tietää. ;)

Ihan ekana lyhyesti tiimistä, jonka alla kisaan. Team24Gold on Anna Virmajoen ja Marjo Krishin tiimi, jossa meitä on pienehkö määrä, n. 20 tyttöä. Tiimillä ei ole tarkoituksena kasvaa kovin isoksi ja tuo määrä on aika lailla vakio, näin olen ymmärtänyt. Hinnoista kehoitan kyselemään suoraan Marjolta, mutta varmaankin aika samaa hintaluokkaa kuin monessa muussakin tiimissä. Eipä tuo ilmaista ole todellakaan, vaan laji vaatii paljon panostusta myös taloudellisesti, kaikki kulut mukaan luettuna tonnit laulaa vuodessa helposti. Jos nyt hypoteettisesti ajateltaisiin, että tiimissä avautuisi paikka, niin suosittelen meidän tiimiä sellaiselle, jolla on melko paljon  (=useampia vuosia) treenitaustaa ja eväät ja kova motivaatio itsenäiseen työhön. Suurin osa yhteydenpidosta tapahtuu etänä netin välityksellä, eikä kyse ole personal trainingistä tai salitreenin peruskurssista.

No sitten, mietit kovasti kannattaako sinun aloittaa kisaprojektia. Omaan korvaani kuulostaa, että vaikka lajit sinua kovasti kiinnostavat, sinun kannattaisi muutama vuosi treenailla vaikka ihan ilman kovin lähellä olevaa kisatavoitetta. Itse olin myös jo lukioikäisenä kiinnostunut keholajeista ja kävin salilla jo silloin noudattaen milloin mitäkin omatekemää tai netistä otettua ohjelmaa, mutta olen ERITTÄIN tyytyväinen, etten kisannut ennen kuin nyt. Olen 28-vuotias, ja todella uskon että oli hyvä ratkaisu tehdä kaikkea muuta kuin fitnesstä ennen tätä. En sano, että jokaisen täytyy odottaa 28-vuotiaaksi, mutta pääsääntöisesti uskon, että koska lajit ovat paitsi fyysisesti, myös henkisesti aika kuormittavia, niin kannattaa rakentaa tervettä minäkuvaa reilusti kahdenkympin paremmalle puolelle. Tää on vain mun kanta, mutta olen ehdottoman tyytyväinen, etten itse kisannut aiemmin, vaikka kisapalo on tavallaan koko ajan ollut olemassa.

Mulle on ollut tärkeä osa elämää elää nuoruusvuosina just ne asiat jotka olen elänyt ja voi kyllä, siihen on kuulunut kaikkea sellaista johon fitness EI olisi mahtunut. Tämä on todella kurinalaista puuhaa ja vaikkakin täysin mahdollista sovittaa ihan normaaliin arkeen, niin sanoisin että jos vähänkin pohtii että riittääköhän mulla motivaatio niin sitten se ei kyllä tiukoissa tilanteissa riitä. Rakastan treenaamista melkeinpä yli kaiken, mutta olen tehnyt sitä vuosia paljon rennommalla otteella, jolloin kisakuviot näissä lajeissa ei siis ole mahdollisia. Hyvä olo, hyvä mieli ja hyvä, treenattu ulkonäkökin sen sijaan on. Kantsii siis toden teolla miettiä että mistä se kipinä kisaamiseen kumpuaa ja mistä kaikesta on valmis sen eteen luopumaan. Mun oma henk.koht. mielipide on, että se hetki lavalla ei ole kaiken sen duunin ja muista asioista luopumisen arvoista, jos sitä duunia ja luopumisia sisältävää elämäntapaa ei oikeasti rakasta. Ei se lava nyt mitään niin mullistavaa ja ihmeellistä ole. Mä itsekin tykkään kyllä kovasti esiintyä ja poseerata, mutta jos kyse on vain siitä, niin aina voi tehdä vaikka jotain kuvauksia, eikä tarvi kisadieettiä sen takia käydä läpi.

Mun mielestä sun kannattaa ehdottomasti mietiskellä läpi ne jutut elämässäsi mitä haluat tehdä ja nauttia aivan ihanista nuoruusvuosista rauhassa. En todellakaan halua sanoa että älä missään nimessä harrasta fitnesstä, mutta jos nyt katsoisin itseäni 17-vuotiaana ja antaisin itselleni neuvoja, niin sanoisin kyllä just näin: elä elämää, mieti muutama vuosi mitä haluat tehdä, käy vaihdossa, näe maailmaa, nauti kavereista ja kaikesta ihanasta! Sen mä ainakin tein! Ja teen siis edelleen tavallaan, mutta onhan tää nyt ihan eri asia kun elämäntilanne on eri, enää kavereiden kanssa hengailu ei muodosta niin isoa osaa elämästä ja maailmaakin on nähty jo melko iso siivu. Treenata voi koko ajan mutta käyttäisinkö 17-vuotiaana aikaani ruokien pakkailuun muovibokseihin sen sijaan että maistelisin uusia ihania ruokia joita en ole koskaan kokenut - en. 

Voit luoda hyvää pohjaa jossain muutaman vuoden päässä häämöttävälle kisallesi, mutta siihen riittää mun mielestä se, että syöt paljon ja säännöllisesti ja treenaat fiksusti, ei liikaa heti. En laittaisi rahojani kisavalmennukseen, vaan laittaisin ne vaikka siihen matkustamiseen. Kisata ehdit kyllä vielä jos mieli vakuuttuu siitä että sitä haluat. Ylipäänsä on mun mielestä hassu ajatus, että kaikkien treenaamista harrastavien pitäisi nykyään kisata - ei todellakaan!

Kysele ihmeessä, jos vielä tuntuu, etten vastannut sun kysymyksiin. :) Mä todellakin kehotan treenaamaan ja elämään terveellisesti, mutta tosiaan maailmassa on niin paljon upeaa nähtävää nuorelle, että itse yhdistäisin sen treenin ja terveellisen syömisen kaikkeen muuhun kivaan ja lähtisin kisahommiin vasta sitten joskus, kun elämä on muuten tylsää. ;D

Elämä on nyt

Kisapreppi on jo tähän mennessä ollut mulle monella tapaa kasvun paikka. Kuten aikaisemmassa postauksessa kirjoitin, on ollut päiviä, jolloin oon kyseenalaistanut koko homman omalla kohdallani ja vaipunut epätoivoon miettiessäni omaa kuntoa ja niitä muutamaa viikkoa, jotka enää on jäljellä ennen mun ekaa kisaa, Fitness Classicia. Sitten on taas tullut niitä päiviä, kun puhkun päättäväisyyttä, intoa ja positiivisuutta.

Vaikka paljon kannustusta olen saanut (kiitos vielä kerran siitä teillekin <3), on mulle myös sanottu, että kuka käski ilmottautua vielä näihin kisoihin. Eikö kannattaisi viilailla kuntoa vielä vaikka vuosi, että voisi varmasti viedä lavalle oman parhaansa ja jättää jossittelut sikseen. Että ajoittain valloilleen pulpahtava negatiivinen vire kertoo varmasti siitä, että olisi kannattanut odottaa.

Koska päätös kisoihin osallistumisesta on (valmentajien suosituksesta) tehty, mä en aio uhrata enää ajatustakaan jossittelulle siitä, olisiko kannattanut kisata ekan kerran vasta syksyllä tai ensi vuonna. Mä olen tehnyt vuosien ajan erilaista työtä fysiikkani eteen niin salilla kuin muunlaisen urheilun parissa ja se, että liityin tiimiin vasta kisatavoitteesta vihdoin päättäessäni ja apua kisapreppiin tarvitessani, ei tarkoita, että olisin treenannut vasta siitä lähtien, kun Annan ja Marjon kanssa treenit aloitin. Mä koen nyt ihan turhana henkisten voimavarojen tuhlaamisena vatvoa, oliko päätös kisa-ajankohdasta oikea. Jos joku miettii, kuinka monta vuotta sitten olen muka ehtinyt treenata, niin kerrottakoon, että mä olen iältäni 27-vuotias. Aika monta vuotta siinä on erilaisia juttuja ehtinyt tehdä.

Varmaan moni fysiikkalajeissa kisaava on jonkinasteinen perfektionisti, ja niitä piirteitä on myös mussa. En aina näe niitä piirteitä pelkästään hyvänä juttuna. Perfektionistin ongelma kun usein on se, että hän ei saa lopulta mitään aikaiseksi, kun kaiken täytyy olla täydellistä ennen kuin sen uskaltaa toteuttaa. Siksipä mä olenkin koittanut parhaani mukaan opetella pois perfektionismista ja tarkoituksella välillä jopa heittänyt hommat vähän läskiksi, jotta oppisin ymmärtämään, ettei maailma siihen kaadu. Ei maailma kaadu epäonnistumiseen, tai epätäydellisyyteen. Jos kaatuisi, se olis kaatunut jo kauan sitten.

Sitten on se juttu, joka pientä päätä sekoittaa. Nimittäin omat tunteet. Mä olen aina kokenut erilaiset tunnetilat tosi voimakkaina. En tiedä, kuinka hyvin se näkyy ulospäin, mutta koen, että se on tehnyt itselleni elämästä paitsi välillä sydäntä riipivää, myös erityisen rikasta. Monta kertaa joku pieni juttu saattaa nostaa mun sisällä niin valtavan ilon tunteen, että tunnen sen fyysisesti ihanana lämpönä ja pakottavana tarpeena nauraa ääneen, hymyillä tai mieluummin vaikka hyppiä ja kiljua siitä ihanasta ilosta. Ja ton reaktion saattaa aiheuttaa mikä vaan ihan pieni asia - ystävän näkeminen, kauniit sanat, innostavat ideat, joku kaunis asia, mikä vaan - monta kertaa päivässä. Sen energian kun pystyy siirtämään vaikka työhön, niin syntyy niitä parhaita hetkiä ja tuloksia.

Kolikolla on tietysti myös kääntöpuoli; negatiiviset tunteet. Suru on mulla aina sydäntä riipivää ja vihastuminen saa mut tuntemaan itseni raivostuneeksi karhuksi. Nyt dieetillä on pinnakin alkanut lyhenemään ja salilla saa teinipojat kyllä pahaa silmää kun kehtaa tulla keskeyttämään mun sarjoja. Viimeisin kokemus tosi negatiivisiksi äityneistä tunteista oli juuri toi viime viikolla vallinnut epätoivo oman kunnon riittämättömyydestä.

Haenkin jatkuvasti tän kisaprepin aikana tietoisesti positiivista virettä tekemiseen. Tai ei sitä useimmiten tarvi edes hakea, se tulee ihan itsekseen, mutta tollasina epätoivon päivinä ja hetkinä voi olla hyödyllistä, jos pystyy jollain tavalla keinotekoisesti tuottamaan itselleen positiivisemman mielialan. Enkä tarkota, että kaikki negatiiviset tunteet pitäis lakaista maton alle, mutta turhat sellaset voi kyllä heittää mun puolesta vaikka mattokasan alle.

Liikkuminen saa mussa herätettyä myös tosi voimakkaita tunnetiloja. En tiedä onko tää friikin kuuloista, mutta mä pystyn ikäänkuin siirtämään positiivista energiaa ja tunnetiloja itseeni liikkumisen kautta. Ilman liikkumista mä olen ennen pitkää yksinkertaisesti tosi allapäin. Onko tää muille tuttua? Jos ei, niin suosittelen kokeilemaan. ;)

Mun kohdalla se on aina ollut niin; saan fyysisestä tekemisestä yksinkertaisesti niin hyvän olon, että hakeudun aina uudestaan sen pariin, vaikka väkisin. Vaikkei aikaa oikeasti muka olisi. Mulle on aina ollut tärkeämpää tehdä treeni kuin pitää koti siistinä tai käydä paljon ulkona. Siitä tulee vaan yksinkertaisesti niin hyvä olo, että se on kuin huumetta - sitä on pakko saada, uudestaan ja uudestaan.

Tän kisaprojektin kautta koen, että olen ottanut askelen siihen suuntaan, mitä mä haluan mun elämässä tehdä. Olen tehnyt tän päätöksen vain ja ainoastaan itseni takia - en mun ystävien, en sukulaisten odotusten, en miehen tai muidenkaan. Vain mun itseni. Olen halunnut kisata jo kauan, nyt sen teen. En ensi vuonna tai "sit joskus". Mun suuri haave on myös jatkossa yhdistää työ jollain tavalla tähän, mutta askel kerrallaan. Haaveilen siitä, että voin auttaa ihmisiä jollain tavalla: jakaa sitä hyvää oloa, jota mulle on suotu niin paljon. 

Mun vuoden teema onkin rohkeus. Mä haluan tehdä asioita siksi että rakastan niitä, en siksi että multa niitä odotetaan tai mun on "pakko". Mulla on edessäni pian kauppatieteiden maisteriksi valmistuminen ja sen myötä tietysti ihan uuden elämänvaiheen aloittaminen. Vaikka oonkin ollut jo pitkiäkin pätkiä töissä opiskeluvuosien välissä, opintojen loppuunsaattaminen tarkoittaa sitä, että epäsäännöllinen opiskelijaelämä on lopullisesti ohi ja pitäisi kohdistaa kurssi itseä inspiroivaan suuntaan. Kilpaileminen on mulle paitsi urheiluun liittyvää intohimoa, myös ikäänkuin symbolinen ele rohkeudesta ja hetkessä elämisestä. Koko kisamatka vaatii keskittymistä, kurinalaisuutta, intohimoa, päättäväisyyttä ja kykyä projektoida omat tunteet ja mieli toimimaan omaksi eduksi eikä itseä ja omia tavoitteita tuhoavasti. Mä näenkin, että mulla suurimmat haasteet on nimenomaan henkisellä puolella ja omien tunteiden valjastamisessa tavoitteeseen pääsemiseen edullisiksi.

Molemmat valmentajat oli muuten sitä mieltä, että sen muiden kisaajien kuvien kyttäämisen voi nyt unohtaa. Eivät kuulemma kumpikaan itsekään tee sitä. Kuvat on aina kuvia ja niistä ei voi päätellä loppujen lopuksi mitään. Se, mistä kulmasta kuvataan, valaistus, asento, kaikki vaikuttaa siihen miltä fysiikka kuvassa näyttää, joten ainakaan kisan kannalta niitä on ihan turha analysoida. :) Toivon, että kukaan teistä ei vertaile itseään myöskään mun kuviin.

Tässä esimerkiksi muutama erilainen räpsäsy selästä!

Eka kuva on vähän yläviistosta otettu ilman levitystä eli lihakset niin rentona kuin ne nyt kättä nostaessa on.

Mutta tadaa, kyllä se miniselkäkin vähän leviää. Tosin tässä huomaa, että kun valaistus ei oo oikein optimaalinen, niin ei näy paljon lihaksetkaan. (ps. body fitness -kisaajat älkää tuomitko mun iteopeteltua posea ;'D)

Viimesenä vielä miniselkä rentona. Näytän kovin pikkuruiselta (bikiniluokassa ei selkälihaksilla oo juuri merkitystäkään kunhan selässä nyt tasapainon vuoksi vähän leveyttä on ja näkee että treenattu on, mutta poseerauksissa ei siis selkää tuoda mitenkään esille) :) Ei varmaan olis yleisin kuva jonka joku postaa omasta selästään sosiaaliseen mediaan? Huono valo, ei selän levitystä ja jännitystä, njääh, booriiing. Kaikkihan me halutaan nähdä vaan niitä megamuskeleita.

Jos olis esimerkkinä jotain oikein hyvässä valossa ja hyvällä kameralla otettuja selkäkuvia niin ymmärtäisitte vielä paremmin mitä nyt tarkoitan sillä, että niitä nettiin postattuja kuvia ei todellakaan kannata tuijotella tai ainakaan itseään ja omaa kuntoa niihin vertailla. Nimittäin kyllä tästäkin pikkuruisesta selästä saa oikealla valolla ihan muhkun näköisen, uskokaa tai älkää. Eli kuvat on vaan kuvia, tää muistutuksena niin mulle itselle kuin teille kaikille!

Hoh, olipa taas ajatuksenvirtaa vailla päätä tai häntää. :D Kertokaa, herättikö mun ajatukset teissä mitään mietteitä? On aina kivempi kirjoitella kun kommentoitte jotain, muuten tuntuu että kaikki tilastoissa näkyvät lukijat on jotain haamuja vain, hihi. Kiva kun jaksatte lukea kuitenkin! Ihanaa viikkoa kaikille!

Fuck skinny? - WTF?

Kun nyt pääsin viime postauksessa hyvin vauhtiin, niin jatkan samalla paasausteemalla. Mulla on nyt hirvee tarve puuttua maailman epäkohtiin... Näen paljon nuoria tyttöjä jotka voi huonosti sitä huolimatta, että mainostavat voivansa mahtavasti ja ihanasti kun elävät "tervettä fitness-elämää". Kun kaikki muutkin niin munkin pitää.

Mutta kun motivaatio tulee ulkopuolelta ja se rakkaus omaa kehoa kohtaan puuttuu ja sen sijaan on pakonomainen tarve näyttää nyt-heti-samantien joltain mitä ei itse ole niin tulos: väkinäistä tekemistä ja iso liuta tyytymättömiä tyttöjä.

Mä en henkilökohtasesti ite tykkää yhtään näistä "Fuck skinny - get fit" -"motivaatio"kuvista, koska ne on ihan turhaa meuskaamista ja lähtee mun mielestä "motivoimaan" vääristä lähtökohdista. On oikeasti olemassa paljon ihmisiä, jotka on kehontyypiltään laihoja ja joille lihasten kasvatus on vuosien ja taas vuosien duuni. Meeppä nyt sitte sellaselle sanomaan että "fuck skinny"?? Tosi hienoa ja inspiroivaa. Ihailtavaa motivoimista. Mä en myöskään näe mitään hienoa siinä, että ihmisen katsotaan olevan arvokas vasta sitten, kun se on muuttanut ulkomuotoaan johonkin suuntaan - oli se sitten läskistä laihaksi tai laihasta lihaksikkaaksi. Kyllä siinä vaiheessä on jotain vialla jos tolla perusteella ihmisen arvo määritetään.

Nyt vähän skarppausta fitness-ihmiset! Voitte motivoida muillakin keinoilla kavereita urheilullisen ja terveen elämäntavan pariin! Ketään ei palvele tietynlaisen kehontyypin halveksunta, vaikka toisenlaista itse ylistäisikin. Omalla esimerkillä voit näyttää, miten itse asiat teet ja mitä vaikutuksia sillä sun elämään on, mutta varsinkin nuorille on mun mielestä vaarallista ruveta latomaan mitään yksiä ainoita totuuksia siitä, miltä pitää näyttää, miten pitää treenata ja mitä täytyy syödä. Jokaisen keho toimii omalla tavallaan enkä mä vieläkään jaksa uskoa, että parhaita tuloksia tulee itseinho motivaattorina. Kun ymmärrät rakastaa sun kehoa, niin se rakastaa sua varmasti takasin.


Tottakai jos ihminen on esimerkiksi täysin liikuntaa harrastamaton sohvaperuna ja terveys on huonolla tolalla liikkumattomuuden takia, voi olla paikallaan kehottaa ottamaan itseensä niskasta kiinni ja muuttamaan elämäntapojaan. Onhan lihasmassalla tutkitusti paljon terveysvaikutuksia ihmiselle. Mutta liikkuvaa, tervettä ihmistä on ihan turhaa hänen kehontyypistään halveksia ja riehua joidenkin hemmetin "fuck skinny" -hokemien ja -kuvien kanssa! Mä tunnen lukemattomia erilaista liikuntaa harrastavia ihmisiä, jotka ovat terveitä ja nauttivat liikunnan tuomista hyvistä jutuista omalla tavallaan, mutta ovat silti täysin erinäköisiä: laihoja, pulleita, lihaksikkaita tai vähemmän lihaksikkaita. Niin kauan kun liikunta tuo terveyttä ja hyvää oloa ja tavoitteena ei ole esimerkiksi tulosten parantaminen tietyssä kilpaurheilulajissa, on musta ihan sama onko se treenaaja jonkun mielestä laiha, fit vai pullea. Terveellisissä rajoissa siis.

Lopettakaa nyt hyvät ihmiset toi laihuuden halveksinta! On tavallaan niin mahtavaa, että liikunnallisuus ja terveet elämäntavat on tulleet muotiin, mutta samalla niin sairaan oksettavaa, että niiden varjolla jotkut kokevat oikeudekseen halveksia muita ja muiden vartaloita. Mä haluan ainakin kaikille fitnesstä harrastaville ystävilleni muistuttaa aina jos mahdollista, että he ovat ihan yhtä upeita ja ihania ihmisiä ja persoonia, oli sitten isot lihakset jo plakkarissa tai vaadittiin siihen vielä kymmenen vuoden projektia. Ja niitä jotka ei fitnesstä harrasta, en koe mitään tarvetta lähteä "käännyttämään" omista treenaustavoistaan, vaikka jauhankin ihan mielelläni vaikka tuntitolkulla aiheesta ja neuvon, jos joku sattuu olemaan kiinnostunut.

Tietenkin on myös mahtavaa, jos laihuusihanteen pikkuhiljaa unohduttua anoreksiat ynnä muut laihuuden ihannoinnin seurauksena alkaneet sairausepidemiat saadaan kuriin, mutta toisenlaisen vartalotyypin pakonomainen tavoittelu tuo taas helposti mukanaan toisenlaisia syömishäiriöitä. :( Mistä asti se on esimerkiksi ollut ei-hyväksyttävää, jos naisella on lättänä pehva?? Tottakai jokainen saa ihan täysin vapaasti kasvattaa pakaralihaksiaan mutta musta on uskomatonta, että nyt kun tää iso peppu -villitys on käynnissä (ihan verrattavissa mihin tahansa muuhun villitykseen ja muoti-ilmiöön, myös siihen aikaisemmin vallinneeseen laihuuden ihannointiin), niin naiset kilvan haukkuvat sellaisia, joiden peppu ei kovin helposti kerää rasvaa eikä lihasta tai toisaalta myös soimaavat omaa takalistoaan lättänäksi tai muodottomaksi. Oon myös kuullut näistä tapauksista, että nuori tyttö on ollut valmis tekemään mitä vaan saadakseen vähän täytettä hitaasti kasvavaan takaosastoon. Puhun siis nyt niistä (kilpaurheilussa) ei-sallituista keinoista. Surullista.

Mä ihailen kovaa työtä ja sinnikästä, tavoitehakuista treenaamista ja teen sitä myös itse. Ja rakastan kehonrakennusta. Mutta kyseenalaistan aina joka ikisen pikku "motivaattorin", joka postaa näitä tietynlaista vartalotyyppiä halveksuvia kuvia. Ihan senkin takia, että se mustamaalaa mun mielestä koko meidän lajia antaen ymmärtää, että meillä luullaan olevamme kaiken muun yläpuolella. Sellainen asenne nyt vaan sattumalta kopsahtaa monesti omaan nilkkaan.

Tavoitteena mulla itselläkin on kehonkoostumuksen muokkaus. Mutta en arvosta, jos mut määritellään sen perusteella, olenko siinä onnistunut vai en. Mun keho mun säännöt ja jatkan matkaani edelleen hyvä fiilis pitkän tähtäimen ykkösprioriteettina.

Huoh. Enemmän rakkautta ja vähemmän vihaa, kyräilyä ja muiden mollaamista tähän maailmaan. Mitä kukaan toisen haukkumisella voittaa. Tai itsensä haukkumisella ja mollaamisella. Ei ainakaan itselleen yhtään parempaa oloa, tai parempaa kroppaa. Sori nyt vaan.

Ei mulla muuta tällä kertaa.

ps. Taidan olla tulossa vanhaks.

:D

pps. Ens kerralla taas jotain muuta kun paasausta, vaikka selfieitä ja fitnessintoilua.

Täydellinen kroppa, mikä se on?

Juttelin salilla tänään kaverini Terryn, personal trainerin kanssa. Hän kysyi multa että "kuinka sä jaksat treenata niin lujaa vaikka sulla on jo täydellinen kroppa?". Sinänsä jees kommentti, vois ajatella. En kuitenkaan tarkota tulla tänne huuteleen teille kohteliaisuuksista, jotka joku on ohimennen mulle sanonut. Mutta HAA, haluan taas kerran yrittää jakaa teille mun pohdintoja aiheesta itsensä hyväksyminen ja rakastaminen! Ja toivon, että joku nappaa mun ajatuksista kopin ja saa itse mietittävää. :)

Selitin Terrylle, että mä olen ihan samaa mieltä hänen kanssaan: mun kroppa on täydellinen - MULLE. Mä olen ollut sitä mieltä jo kauan. Mun kroppa on jostain näkövinkkelistä katsottuna täynnä virheitä ja epätäydellisyyksiä, mutta sen on mun, ja se on siksi just mulle täydellinen. 

Se, että kisaan fysiikkalajissa, on sitten ihan eri tarina. Olin just selittänyt ennen hänen kommenttiaan Terrylle, kuinka tarvin lihaa vielä pikkusen tonne ja tänne, ja tosta vähän pois jne. Mutta ne on toisarvosia juttuja, mun kisaamiseen liittyviä tavoitteita, joilla ei ole mitään tekemistä sen kanssa kuinka hyvältä tai huonolta musta tuntuu mun kropassa. Itse asiassa ne on isommassa mittakaavassa aika yhdentekeviä juttuja. Mä rakastan kehonrakennusta, mutta mä rakastan vielä enemmän mun kehoa. Jos mä en olekkaan vaikka tuomarinäkövinkkelistä tarpeeks sitä tätä ja tota, oon silti mä - ja onnellinen siitä.

Oon itse asiassa aika hyvinkin tietonen omista heikkouksistani esim. rakenteessa ja lihasmassassa yms. jutuissa bikini fitneksen kannalta, mutta oon silti sinut kroppani kanssa ja tähän ikään mennessä voin jo sanoa ihan rehellisesti, etten tekis vaihtokauppoja kenenkään kanssa. En yhdenkään bikini fitness -ammattilaisen kanssa, kenenkään. Koska sillon mä en olis mä!

Tän kirjotuksen pointti ei ole nyt kertoa, kuinka mahtavana pidän mun omaa vartaloa verrattuna muihin. Enkä halua antaa ylimielistä vaikutelmaa (suomalaisenhan ei sovi ainakaan mitään positiivista nimittäin itsestään sanoa, heh) ja antaa ymmärtää, että pidän kroppaani jotenkin muita parempana..nou nou nou. Kyse on siitä, et olen löytänyt sen jonkin tilan, jossa mun ei tarvi murehtia siitä, et mitä vikoja mun vartalosta löytyy ja miltä se näyttää vieressä seisovaan tai kuvasta toljottavaan naiseen verrattuna. Ja toivon, että säkin löydät sen! Koska sä voit ajatella ihan samalla lailla: sun kroppa on just sun ja se on sulle täydellinen. Kisasit tai et, sun oman itsetunnon ei tarvi olla muiden mielipiteiden varassa, koska niitä riittää... Et voi koskaan miellyttää joka silmää, mutta toisaalta varmasti löytyy paljon niitä, jotka myös pitävät sun kroppaa kauniina. Pointti on se, että sillä ei oo mitään merkitystä, jos sulla itselläs on hyvä olla.

Sen takia musta onkin aina vähän pelottavaa, kun joku ilmottaa alkavansa treenata, jotta vois näyttää joltain muulta tai koska vihaa kroppaansa, ei pidä sitä tarpeeks "fittinä" jne. Ei! Ennen kaikkea: rakasta sun vartaloa ja ala treenata sen takia, että sä rakastat sun vartaloa! Anna sille hellyyttä ja huomiota (myös kova treeni voi olla tätä ;) niin se antaa sulle varmasti hyvää oloa takasin!

Jos ahdistaa, kun oma kroppa ei näytä siltä miltä jonkun muun, voin kertoa: maailmasta löytyy aina joku, jolla on vielä 100x "parempi" se tai se ruumiinosa. Niin se vaan on. Me ollaan epätäydellisiä mutta siks just niin täydellisiä omia itsejämme. Sulla on todennäköisesti myös joku ruumiinosa, jota joku kadehtii katketakseen. 

Tilasin muuten just kisavärit, ja tuli siitä mieleen, että kuinka paljon illuusioita "täydellisestä vartalosta" siellä kisalavallakin luodaan. Poseerauksilla on älyttömän suuri vaikutus siihen, miten kropan rakenne ja lihaksisto tulee esiin. Jos kaikki joutuis pönöttämään ilman korkkareita ja ilman mitään kropanvääntelyä suorana edestä, sivulta ja takaa siellä lavalla, niin villi veikkaus on, että sijoitukset näyttäis aika erilaisilta. :) 

Mutta pelin henkeen kuuluu illuusioiden luominen, ja onhan se omalla tavallaan aika jännää sekin. Joku voi yhtäkkiä mm. lavalla kasvattaa itselleen pakarat kun osaa poseerata oikein. Tai sitten kaventaa vyötäröään puolella. Oikeansävyinen ja oikein levitetty väri, oikeisiin kohtiin laitettu kiilto, oikeanmalliset biksut ja moni muu asia vaikuttaa vielä poseerausten lisäksi siihen, miltä fysiikka näyttää.

Haluan vaan, että tekin tytöt jotka luette tätä ja mahdollisesti harkitsette kisaamista, ymmärrätte, että moni kisaaja näyttää arjen keskellä aika erilaiselta kuin lavalla. Mulle henkilökohtasesti tärkeää on se, että voin hyvin kropassani, kisasin tai en, ja tää kisahomma tuo sitten vaan mukanaan kaikkea jännää ja kivaa, mistä voi intoilla, mistä saa tsemppiä ja mille voi omistautua antamatta sen kuitenkaan ottaa hallintaa elämästä. Olen kyllä 100% dedicated, mutta haluan silti pitää nää asiat jatkuvasti mielessä, sillä uskon että se on avain siihen, miksi nautin tästä hommasta niin älyttömän paljon. Ja miksi jaksan treenata lujaa BOOOM!-asenteella, vaikka mulla on Terryn mielestä jo täydellinen kroppa.

:)

Ihanaa sunnuntaita! Muista että sulla on täydellinen kroppa <3 Anna sille hyväksyntää, hellyyttä, rakkautta, treeniä ja hyvää ruokaa niin se varmasti rakastaa sua takas!

Ps. Minäkuvaan liittyviä juttuja olen pohtinut jo muutamassa aikaisemmassakin postauksessa; lukaiseppa tämä, tämä, tämä ja tämä. :)

Liian pieni, liian iso, liikaa lihasta vai sittenkin liian vähän? Entä jos vaan on ihan hyvä näin? Sitten kun käännetään bodausmoodi päälle, niin voidaan alkaa viilata pilkkua. :)

:))

Mitä on kauneus?

Mun alkoi tehdä mieli kirjoittaa mun ajatuksia kauneudesta, ulkonäöstä ja itsetunnosta luettuani Sara Sievisen blogia ja tätä postausta. Voin yhtyä Saran ajatuksiin naisten ulkonäköpaineista ihan sataprossaa, ja uskon että kolahtaa monelle teistäkin, joten käykääpä ihmeessä lukasemassa. Itse ainakin inspiroiduin Saran viisaista mietteistä!

Mä oon aina arvostanut kauneutta ja esteettisiä asioita. Ihan pienestä asti muistan, että mun omaan silmään kauniit asiat joita mun ympärillä näin, oli paljon ajatuksissa ja puheissa. Ne siirtyi myös ajatuksista paperille: olin kova piirtämään ja tykkäsin myös siten luoda itse kauneutta ympärilleni. Kauneutta oli mun mielestä myös monien ihmisten ulkonäössä - en vaan enää yhtään muista, minkä näköiset ihmiset silloin pienenä näyttivät kivoilta, kun mieli ei ollut vielä altistunut ympäröivän maailman luomille ulkonäköihanteille. Veikkaan, että kaikki "kivat tyypit" olivat niitä kauniiksi määrittelemiäni. Omaan ulkonäköön muistan olleeni teini-ikään asti täysin tyytyväinen ja näin aina leikeissä itseni voittamattomana sankarina, oli se leikin sankari sitten prinsessa tai supermies. Heh.

Jotain kuitenkin usein tapahtuu, kun ihminen (nainen?) alkaa ymmärtää enemmän ympärillään pyörivästä maailmasta ja sen luomista odotuksista itseä ja omaa ulkonäköä kohtaan. Mullekkin alkoi teini-iässä tulla paineita ulkonäöstä: muistan kuinka syvästi vihasin esimerkiksi sitä että mua luultiin jatkuvasti ulkomaalaiseksi mun tummien hiusten takia. Halusin olla blondi. Sitten tuli yläaste ja alkoi luokan laihdutusbuumi. Peilikuvasta alko löytyä enemmän vikoja kuin hyviä juttuja. Lyhyeksikin jäin, samperi.

Kun sanoin sanan kauneus, monelle tuli varmaan mieleen tietyn näkönen ihminen, ehkä joku tietty tyyppi jonka tunnet tai jonka oot nähnyt kuvissa. Harvalle varmaankaan välähtää mieleen oma peilikuva. Miksi? Mikä saa useimmat nuoret naiset ajattelemaan, ettei oma ulkonäkö ole tarpeeksi? Tai että se on jopa ihan kammottava?

Teini-iän vuoristoratavuodet läpi käytyäni mulla on ollut sen verran onnea itsetuntoni kanssa, että olen aina ollut suht tyytyväinen itseeni. MUTTA varmaankin siinä mielessä olen ollut se just keskiverto nuori nainen, että oon aina ajatellut mm. että kaupungille ei lähdetä ilman meikkiä - ei se oma naama nyt NIIN hyvältä näytä. Ei se vastaa sellasta naamaa jonka kanssa voi julkisesti kävellä kadulla. Mulla oli pitkään tapana myös käyttää aikaa hiusten laittamiseen ihan joka aamu, se tuntui täysin oleelliselta asialta.

En halua tällä sanoa, että itsensä puunaamisessa olisi jotain syvästi pahaa ja täytyisi alkaa tekopyhästi oikein yrittämällä yrittää olla vähät välittämättä ulkonäöstään ja unohtaa kauniina pitämänsä asiat ulkonäön suhteen.

Mutta tästä päästäänkin siihen kysymykseen, että millainen lopulta on ulkonäöltään kaunis ihminen? Kenen annat määrittää sitä, minkä koet kauniiksi?

Varmaan harva meistä on täysin vapaa yhteiskunnan luomista kauneusihanteista, mikä on sääli mutta vaan niin totta ja arkipäivää nuorelle naiselle. En mä itsekään väitä, etteikö silmää edelleen miellyttäisi tietynlaiset asiat ulkonäössä, mutta mun mielestä on tosi tärkeetä pohtia näitä juttuja aina välillä kunnolla, eikä vaan olla muun maailman vietävänä kuin se kuuluisa pässi narussa.

Tässä meikäläinen sellasena miltä mä yleensä näytän miinus ehkä ilme (vasemmalla) ja sitten meikattuna ja tukkakin puunattuna (oik.). Aikamoinen ero? Vielä enemmän meitä huijaa kaikennäköset photoshopatut kuvat, joista me nappaillaan päähämme mielikuvia täydellisestä, upeasta, kauniista naisesta. Mikään ei oo tarpeeksi vaan aina voit näyttää paremmalta jonkun valovoiteen tai ripsarin avulla... Mutta kun ei tarvii! Meikkaaminen on ihan hauskaa mutta se ei saa mun mielestä olla pakko.

Vaikka oon sopinut itseni kanssa, että mun kauneus ei lähde naamataulusta vaan siitä kuka olen ja mitä teen, oon edelleen ihan normaali, yhteiskunnan paineille altistunut nainen siinä mielessä että ei muakaan aina huvita nähdä itteeni peilistä. Sillon kannattaa vaan kääntää katse pois omasta navasta, keskittyä niihin tärkeempiin asioihin maailmassa ja lopettaa murehtiminen ja märehtiminen!

Mua itseeni on viime vuosien aikana kasvattanut tässä asiassa ihan valtavasti ulkomailla asuminen. Muutin 2009 syksyllä vuodeksi Chicagoon ja sinä vuonna musta tuntu että ymmärsin jotain tärkeetä: maailmassa on miljardeja erinäkösiä ihmisiä, ja niistä jokaikinen on omalla tavallaan kaunis. Ne on luotu just sellasiks kuin ne on ja sillä hyvä. Jotenkin konkreettisesti ihan eri puolilta maailmaa tulevien ihmisten päivittäin näkeminen sai silmät avautuun kauneudelle ihan uudella tavalla. Ei jokasen tarvi näyttää tietynlaiselta! Mä myös itse koin vapautuvani oman ulkonäön suhteen ihan älyttömästi. Ylimääränen meikkaaminen väheni pikkuhiljaa ja tunsin olevani tyytyväinen itseeni enemmän kuin pitkään aikaan. Mietin paljon että miksi - miksi tarvitsin sen kokemuksen voidakseni kasvaa yli siitä epävarmuudesta ja ahdistuksesta muottiin mahtumisen suhteen? Ehkä me Suomessa ollaan vielä maailmaan ja isoihin kaupunkeihin verrattuna aika samannäköisiä (muttei kuitenkaan ollenkaan) ja sitten halutaan varmistaa että takuulla kans mahdutaan siihen samaan muottiin kun erot ulkonäköjen välillä on niin pieniä? En tiiä. Mä oon lopettanu yrittämisen koska olis tosiaan aika surkuhupaisaa jos mun kokoinen (156 cm) ja näköinen (luonnostaan tummahiuksinen) ihminen luulis voivansa olla keskivertosuomalaisen näköinen.

Joka tapauksessa omalla kohdalla maailman avartuminen niin Chicago-vuonna kuin sen jälkeen Lontoossa ja Washington D.C.:ssä asuessa avarsi myös omia kauneuskäsityksiä ja auttoi ymmärtämään, ettei kaikkia oikeesti kiinnosta se miltä sä näytät, tai pikemminkin ne pitää sua ihan kauniina vaikket itse ymmärrä tai näe sitä. Pidäthän säkin muita ihmisiä kauniina, vaikket itseäs pitäisikään.

Jokainen meistä on omalla tavallaan kaunis ja kaunista on se että hyväksyt itsesi. Tyytyväisyys heijastuu susta ulospäinkin, usko pois. Kun opit olemaan tyytyväinen itseesi, uskallat keskittyä myös muihin asioihin kuin oman ulkokuoren kiillottamiseen ja siitä murehtimiseen. Sen sijaan, että käyttäisit aikaa siihen, että mietit mitä muut susta ajattelevat, voit keskittyä täysillä nauttimaan elämästä ja sen mukanaan tuomista ihanista jutuista.

Kauneus lähtee lopulta niin eri asioista kuin pitkistä ripsistä, suorasta hammasrivistöstä tai ruskettuneesta ihosta. Nykyään huomaan, että näen ja koen kauneuden yhä enemmän ihmisen sisältä lähtevien juttujen perusteella. Sellaiset ihmiset, jotka jakavat hyvää ympärilleen kohtelemalla muita ihmisiä hyvin, suorastaan sädehtivat hehkuvaa kauneutta. Ilkeilijät ja seläntakanajauhajat on vaikea nähdä kauniina vaikka sellaista yleistä ulkonäköihannetta edustaisivatkin. Onneksi omaan lähi- ja kaveripiiriin on osunut noita ensin mainittuja, ihania kauniita ihmisiä. <3

Peace and love ja kauneutta jokaisen päivään!

ps. Tässä vielä todella inspiroiva ja koskettava video naisesta, joka sairastaa syndroomaa, jossa hänelle ei voi kertyä lainkaan painoa lihasten tai rasvan muodossa. Tämä nainen on saanut kuulla mm. olevansa maailman rumin ihminen ja häntä on käsketty tappamaan itsensä että maailma pääsisi hänenlaisestaan yökötyksestä. Kato tää video ja sä näät ja ymmärrät jotain KAUNISTA! Kauneus ei todellakaan ole sitä miltä sä näytät!

Fitness-lajitko avain mielenterveysongelmiin ja syömishäiriöihin?

Tiimikaveri postasi viime viikolla Facebookkiin linkin Nora Yrjölän blogipostaukseen "Fitness johtaa syömishäiriöön". Tekstissä Nora jakaa negatiivisia kokemuksiaan fitness-harrastuksestaan ja "haluaa varoittaa lajin riskeistä". Lukaiskaapa läpi, kuulisin mielelläni teidänkin ajatuksia aiheesta.

Täytyy sanoa, että olen tosi surullinen tuon tekstin lukemisen jälkeen. Fitness-lajien suosio on räjähtänyt käsiin viime vuosina myös Suomessa, ja mitä enemmän harrastajia, sitä enemmän erilaisia kohtaloita ja erilaisia tarinoita. Julkisuuteen tulleista parhaiten mieleen jäävät ne, jotka kohahduttavat ja joista saa tukea omille ennakkoluuloilleen.

Voisiko tässä kuitenkin olla kyse siitä, etteivät nämä(KÄÄN) lajit sovi jokaiselle? Kun puhutaan kilpaurheilusta, on sanomattakin selvää, että se vaatii niin keholta kuin mieleltä tietynlaisia ominaisuuksia. Näitä ominaisuuksia voi tietyissä rajoissa kehittää, mutta silti jokaista ei ole tehty kestämään kilpaurheilun tuomaa fyysistä ja psyykkistä painetta, etenkin jos elämässä on meneillään kovin paljon kaikkea muuta kuormittavaa.

Tosi monissa tapauksissa alkaa jo ihan hirvittää, kun suoritusyhteiskunnassa elävät naiset vaativat itseltään täydellisyyttä ihan kaikessa. Aikaisemmin oli muotia olla laiha, nyt on muotia olla "terve ja fit". Niinpä alkaa olla ennemmin sääntö kuin poikkeus, että naiset hakeutuvat sankoin joukoin salille huhkimaan pyöreät pakarat ja timmit käsivarret alitajunnassaan siintäen. Ja hei, eihän se vielä kerro siitä huikean timanttisesta tahdonvoimasta, vaan seuraavaksi suunnistetaankin fitness-kisalavalle! Eihän se nyt ole nainen eikä mikään, joka ei vuoden treenin jälkeen käy vähän vilauttamassa paljasta pintaa kisalavalla.

Itsellä on taustalla erinäisiä urheilulajeja, ja vasta nyt alan käsittää hiljalleen, mitä kaikkea tähän fitness-maailmaan liittyy. Lähdin lajiin mukaan urheilijana, jota kisavietti vie edelleen, vaikkei rahkeita esimerkiksi takaisin yleisurheilukentälle enää ole. Mulla ei ollut aloittaessani hajuakaan, kuka tai ketkä on tässä lajissa ne kuumat nimet. En ollut miettinyt vuosia, että haluan näyttää joltain muulta kuin itseltäni tai janonnut ihailevia katseita tai jotain 15 minuutin kuuluisuutta. Ei. Jokin kaunis päivä vaan totesin, että tässä voisi olla mun seuraava urheilulaji, etten ihan tylsisty tavoitteettomaan salilla huhkimiseen. Jos olisin silloin tiennyt, minkälainen mylly tän homman ympärillä tällä hetkellä pyörii, voi olla, että olisin harkinnut kahdesti. Mutta nyt on valmennukseen lähdetty, treeni maistuu ja tavoitteita kohti on kiva mennä, joten päätinpä sitten, että teen tätä hommaa kirjaimellisesti itselleni ja ihan varmasti teenkin sit just vain sitä omaa juttua. Mulla on elämässäni ne muutamat ihmiset, joiden mielipiteistä välitän ja arvostan, loppujen ajatukset ja mielipiteet mua koskien onkin sitten aika yhdentekevää. En väitä että olisin immuuni sille, jos joku päättää tulla haukkumaan mua päin naamaa, mutta olen myös todennut, että mun arvoani eivät määritä muiden ihmisten mielipiteet. Koski ne sitten mun ulkonäköä tai mielipiteitä.

Miksi tällaisia statementtejä? Huomasin yksi päivä salilta kotiin käppäillessäni ja jälleen kerran hymyillessäni korvasta korvaan sen treenin jälkeisen endorfiiniryöpyn seurauksena miettiväni, että eihän mun pitäis nauttia tästä hommasta näin paljon. Että mun pitäis nyt löytää tähän hommaan SE paha olo ja itseinho, jotta voisin sanoa olevani yksi niistä oikeista bikini fitness -"urheilijoista", jotka todella tietää, mistä tässä lajissa on kyse. Että mulla kilpirauhas- ja mielenterveysongelmat ja syömishäiriöt on vasta tulossa, odotappa tietämätön ja kokematon tytöntyllerö vaan.

Hätkähdin ihan itsekin tälläistä ajatusta. Miksi mun pitäisi väkisin tappaa se liikkumisen ilo, joka mun sisällä on? Tiedän, että maailmassa on miljoona kertaa tärkeämpiäkin asioita kuin salilla käynti. Mutta se, että voin tunnin tai kaksi päivässä kokea ihan mielettömän hyviä fiiliksiä ja saada näistä tunneista vielä iloa ja energiaa loppupäivän muihin tekemisiin, ei millään konstilla taivu mun päässä virheelliseksi tai kieroutuneeksi ajattelutavaksi/tuntemukseksi. Jopa niin erikoiselta tämä tuntuu, että on suorastaan idioottimainen olo tällästä itsestäänselvyyttä tässä puidessa.

Mulle treeni on presenssi omassa kehossa. Tunne siitä että olen tässä ja nyt. Voin toki löytää ton olotilan muutakin tehdessäni, mutta urheileminen on mulle yksi helpoimmista tavoista löytää se. Urheillessa en todellakaan voivottele heikkouksiani vaan nautin siitä, mitä voin kehollani tehdä. Nautin siitä, kuinka veri virtaa suonissa ja keskittyminen on täysin siinä yhdessä asiassa ja yhdessä hetkessä. Olen urheilu-urallani kokenut myös loukkaantumisia ja niiden seurauksena ollut sivussa treeneistä, eikä se ole ollut maailmanloppu. Surulliseksi ne loukkaantumiset ovat tottakai mut tehneet, mutta silloin on ollut aika suunnata katse johonkin muuhun kuin treenaamiseen. Mutta aina vaan on tuntunut yhtä hyvältä päästä loukkaantumisista toivuttua jälleen fyysisen tekemisen pariin. Uskon, että tässäkin on ihmisissä eroja ja toisille treeni antaa ihan erilaisia merkityksiä. Itselle tunne on selkeästi tärkein osa-alue treenissä ja sen seurauksissa. En kiellä, etteikö treenattu kroppa olisi omaan silmään myös hyvännäköinen, mutta voin rehellisesti sanoa itselleni sen olevan ennemmin seuraus treenistä kuin syy treenata. Salille en mene todellakaan tuijottelemaan itseäni peilistä; voi kuulostaa huvittavalta, mutta treenaan monia liikkeitä silmät kiinni! Ihan vain siksi, että keskityn silloin parhaiten ainoastaan tuntemukseen ja fiilikseen tietyssä lihaksessa.

Olen ihan täysin kyllästynyt siihen, että näitä fitness-lajeissa kilpailevien esille tuomia ongelmia pidetään välttämättöminä ja pakollisina lajeihin liittyvinä osina. Jos ongelmia ilmenee isossa mittakaavassa, on osattava höllätä ja miettiä, aiheuttaako kisatavoite sittenkin enemmän stressiä kuin buustaa niitä treenejä? Voiko sitä ehkä lievittää vai olisiko pikku miettimistauon paikka? Kaikkien urheilun riemusta nauttivien EI tarvitse kilpailla fitness- tai muissakaan lajeissa - ei myöskään minua siihen kukaan pakota. Ihmisen ulkonäön hyvyyttä tai huonoutta ei myöskään määrittele kehonrakennuskriteerein tuomarin tekemä arvio lavalle tuomastasi - tässähän on (tietääkseni...) kyse urheilulajista, joka nyt vaan sattuu olemaan arvostelu-sellainen. Jos siihen lähtee, on se kestettävä. On paljon ihmisiä, jotka pitävät sinua kauniina, olet sitten menestynyt fitness-kilpailijana tai et. Ja aina on myös niitä, joita ulkonäkösi ei miellytä - tämä täytyy vaan pystyä hyväksymään. Fitness-urheilu sopii ehkäpä huonoiten niille, joille muiden määritelmät omasta ulkonäöstä ovat kovin määrittäviä tekijöitä sille, miten itse itsensä näkee. Valitettavasti ilmeisesti laji kuitenkin vetää puoleensa kovin paljon sellaisia ihmisiä, joiden kohdalla asia on juuri näin, ja jotka sitten vetävät homman överiksi terveytensä kustannuksella.

Mietitäänpä hetki. Kun nyt on muotia olla fit, ja porukka tekee robotin lailla töitä mahtuakseen muottiin, mitäköhän seuraavaksi? Kun naistenlehdissä sanotaan, ettei lihakset olekaan naisilla nättejä? Kauneusihanteiden perässä juokseminen ei valitettavasti ole kovin kestävä polku, vaan itsensä tulisi ennen kaikkea hyväksyä. Koskahan itsensä hyväksyminen tulis muotiin?

Murtunut itsetunto, häiriintynyt kilpirauhanen ja jumiin mennyt aineenvaihdunta eivät ole normaaleja osia urheilijan elämässä. Toki ne voivat olla yleisiä, mutta se ei mun mielestä tarkoita, että ne olisivat välttämätön osa "fitness-elämää". Miksi ihmiset on valmiita hinnalla millä hyvänsä jatkamaan, vaikka kroppa aivan selkeästi huutaa armoa? Mun mielestä kliseiset iskulauseet tahdonvoimasta ja sitkeydestä voi siinä vaiheessa vetää vessanpöntöstä alas. Pelkkää tyhmyyttä ja jotain itseinhon tapaista se on.

Summa summarum, jos tässä nyt itselle sitten niin käy, että esimerkiksi kisadieetti aikanaan vetää kehon ja mielen niin mutkalle, että on vaan paha olla, niin voitte olla varmoja, että pistän siinä vaiheessa terveyteni (myös mielenterveyteni) ykkössijalle. Se ei ole mun mielestä luovuttamista, vaan tervettä järkeä. Homma olisi ehkä eri, jos olisin ammattilainen, jonka elanto olisi riippuvainen säännöllisestä kisaamisesta. Toistaiseksi tämä ei ole työtäni, vaan harrastus, jonka olen valinnut siksi, että nautin siitä. Jonkun silmään harrastukseni voi näyttäytyä sairaana tai pakkomielteisenä, mutta siinä vaiheessa kehottaisin miettimään niitä ihmisten erilaisia ominaisuuksia ja merkityksiä, joita he eri asioille antavat. Asiat joista minä nautin, voivat olla täysin erilaisia kuin ne, mistä joku muu nauttii. Jos kokisin harrastukseeni liittyvät asiat raskaina tai pakottavina, niin itse olen kyllä sen verran nautiskelijaluonne, etten kauan sellaisen harrastamisen parissa viihtyisi.

Muistetaanhan, että elämä on myös kaikkea muuta kuin fitnesstä. Ja että treenata voi nauttien siitä. <3

Mietteitä treenimotivaatiosta

Innostuin vielä pohtimaan motivaation merkitystä ja omaa motivaatiotani tätä bikini fitness -projektia kohtaan sen seurauksena, että aina tasasin väliajoin joku kysyy, mikä sai mut lähtemään tällaiseen. 

Vaikka fitnessympyrät oli jollain lailla esimerkiksi aiempien töitteni kautta tuttuja, lähdin koko hommaan mukaan sen kummemmin syvällä pelissä kuitenkaan olematta - en siis ole se, joka on jo vuosia lukenut kaikki bikini fitness -blogit läpi, tietää jokaisen kilpakumppaninsa nimen tai kasvot tai edes bikini fitneksen tarkkoja sääntöjä. Vähän noloa tunnustaa, mutta joo, viimeinenkin kohta pitää paikkansa.

Mikä sitten motivoi treenaamiseen? Kokonaisvaltaisesti hyvä olo, joka säteilee jokaiselle elämän osa-alueelle aina parisuhteesta työhön. Tää on mun juttu, rakastan tätä ja tämä antaa mulle energiaa kaikkeen muuhun mitä teen. Elän mieluummin täysillä, energisenä ja onnellisena kuin siten, että teen juttuja puoliteholla vain siksi, että joku muu odottaa mun tekevän valintani toisin (jotain tälläistä muuten varmaan hain blogin nimeäkin miettiessäni).

Kisata aion siksi, että treenaan joka tapauksessa ja kova tavoite motivoi mua. Vaikka se tuntuukin hassulta, en treenaa vain kisoja varten. Kisat kyllä motivoivat tekemään töitä, koska tavoitteet konkretisoituvat ja tulevat tietyllä lailla mitattaviksi. Mä oon kuitenkin elänyt näillä elämäntavoilla jo niin monia vuosia, etten voi sanoa elämäni hirveästi muuttuneen tämän proggiksen myötä. Eväät on kulkeneet töihin mukaan ennenkin, salilla on väännetty rautaa jo vuosia hirveellä innolla ja tsempillä jne. Tarkempaa kaikki toki nyt valmentajan silmien alla taas ollessa on, mutta kun ei siitä tee ongelmaa, se ei ole millään tavalla ongelma. Lähinnä se on ollu vaan mielenkiintosta ja tehny koko hommasta astetta analyyttisempaa.

Asenteesta kaikki kuitenkin lähtee, ja jos se on kunnossa, kaikki maistuu paremmalle (muukin kuin ruoka, heh ;P)! Ok, mulla on eväsboksit laukussa aina mukana, mutta voin ihan yhtä hyvin nauttia sen safkani hyvässä seurassa ja iloisella mielellä - kukaan ei pakota mua syömään omasta, riisiä ja kanaa sisältävästä purnukastani yksin jossain taukohuoneen nurkassa. Se, että olen itse tehnyt ruokani, ei missään tapauksessa ole uhraus. Hyvä ruoka yleisesti on satsaus hyvään fiilikseen pitkällä tähtäimellä.

Monessa eri urheilulajissa niin ikään kilpailleen pikkusiskoni kanssa mietittiin myös meidän kummankin motivoitumista urheiluun ja treenaamiseen. Onkohan se sukuvika, että halu tehdä on kova, eikä treeneihin menoa ole pikkulapsenakaan kyseenalaistettu vaan sinne on lähdetty innolla aina, treenipäiväkirjat pidetty ajan tasalla ja tavoitteet olleet kiikarissa? Muistan, kun ratsastusvalmentaja kysyi multa joskus ikuisuus sitten isoihin kisoihin valmistautuessani, olenko valmis sitten varmasti tekemään ihan älyttömän määrän töitä ja viettämään kaikki kauniit kesäiset päivät hikisenä ja likaisena tallilla kisoihin valmistautuen... Nyökyttelin vain päätäni vaikka sisälläni kiljuin villisti, että tottakai olen, mitään muuta en yhtä paljon haluakkaan! :D Ja niin sitä sitten treenattiin, ja aivan yhtä arvokkaita päiviä kuin se iso kisapäivä, olivat ne jokainen hikinen treenin ja kivojen kavereiden kanssa vietetty päivä ennen itse kisaa.

Kyllä mä senkin ymmärrän, että monesta tää voi kuulostaa joltain, joka on vaan niin kaukana omasta persoonasta, elämäntilanteesta, preferensseistä... Motivaatiota elämäntapamuutokseen voi olla vaikea löytää, jos ja kun muutokset energiatasoissa ei näy yhdessä yössä. Kaikki se on pitkäjänteisen, suunnitelmallisen, mutta hyvällä fiiliksellä tehdyn työn tulosta, ja jokainen, joka elää terveellisesti omasta tahdostaan, tietää sen fiiliksen josta puhun. Pieniä askelia ottaen, kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä kasvattaen ja omaa asennetta sparraten hyvä tulee. Lupaan, että näistä hommista on kuulkaa apua elämässä ihan siellä salin ulkopuolellakin!

Sen sijaan, että aloit nyt miettiä, mistä kaikesta joudut luopumaan, kun raivaat kalenterista tilaa tunnin treenille joka päivä ja opit tasapainottelemaan hyvää oloa tuovat ruokavalion kanssa, keskity siihen mitä kaikkea ihanaa voit tehdä! Ja miten iloisena, energisenä ja täydellä draivilla voit sen tehdä kun et kuormita kroppaasi huonoilla jutuilla vaan annat sille positiivista ärsykettä jatkuvasti.

Treenaaminen, ruokavalio, elämäntavat...ne eivät missään nimessä ole koko elämä tai sen tärkein sisältö - ne ovat kaikki vain osa elämää, työkaluja kohti onnellisempaa ja elämäniloisempaa SINÄÄ. Miksi jättäisit ne käyttämättä, kun sinulla on vapaus valita?