Tiimikaveri postasi viime viikolla Facebookkiin linkin Nora Yrjölän blogipostaukseen "Fitness johtaa syömishäiriöön". Tekstissä Nora jakaa negatiivisia kokemuksiaan fitness-harrastuksestaan ja "haluaa varoittaa lajin riskeistä". Lukaiskaapa läpi, kuulisin mielelläni teidänkin ajatuksia aiheesta.
Täytyy sanoa, että olen tosi surullinen tuon tekstin lukemisen jälkeen. Fitness-lajien suosio on räjähtänyt käsiin viime vuosina myös Suomessa, ja mitä enemmän harrastajia, sitä enemmän erilaisia kohtaloita ja erilaisia tarinoita. Julkisuuteen tulleista parhaiten mieleen jäävät ne, jotka kohahduttavat ja joista saa tukea omille ennakkoluuloilleen.
Voisiko tässä kuitenkin olla kyse siitä, etteivät nämä(KÄÄN) lajit sovi jokaiselle? Kun puhutaan kilpaurheilusta, on sanomattakin selvää, että se vaatii niin keholta kuin mieleltä tietynlaisia ominaisuuksia. Näitä ominaisuuksia voi tietyissä rajoissa kehittää, mutta silti jokaista ei ole tehty kestämään kilpaurheilun tuomaa fyysistä ja psyykkistä painetta, etenkin jos elämässä on meneillään kovin paljon kaikkea muuta kuormittavaa.
Tosi monissa tapauksissa alkaa jo ihan hirvittää, kun suoritusyhteiskunnassa elävät naiset vaativat itseltään täydellisyyttä ihan kaikessa. Aikaisemmin oli muotia olla laiha, nyt on muotia olla "terve ja fit". Niinpä alkaa olla ennemmin sääntö kuin poikkeus, että naiset hakeutuvat sankoin joukoin salille huhkimaan pyöreät pakarat ja timmit käsivarret alitajunnassaan siintäen. Ja hei, eihän se vielä kerro siitä huikean timanttisesta tahdonvoimasta, vaan seuraavaksi suunnistetaankin fitness-kisalavalle! Eihän se nyt ole nainen eikä mikään, joka ei vuoden treenin jälkeen käy vähän vilauttamassa paljasta pintaa kisalavalla.
Itsellä on taustalla erinäisiä urheilulajeja, ja vasta nyt alan käsittää hiljalleen, mitä kaikkea tähän fitness-maailmaan liittyy. Lähdin lajiin mukaan urheilijana, jota kisavietti vie edelleen, vaikkei rahkeita esimerkiksi takaisin yleisurheilukentälle enää ole. Mulla ei ollut aloittaessani hajuakaan, kuka tai ketkä on tässä lajissa ne kuumat nimet. En ollut miettinyt vuosia, että haluan näyttää joltain muulta kuin itseltäni tai janonnut ihailevia katseita tai jotain 15 minuutin kuuluisuutta. Ei. Jokin kaunis päivä vaan totesin, että tässä voisi olla mun seuraava urheilulaji, etten ihan tylsisty tavoitteettomaan salilla huhkimiseen. Jos olisin silloin tiennyt, minkälainen mylly tän homman ympärillä tällä hetkellä pyörii, voi olla, että olisin harkinnut kahdesti. Mutta nyt on valmennukseen lähdetty, treeni maistuu ja tavoitteita kohti on kiva mennä, joten päätinpä sitten, että teen tätä hommaa kirjaimellisesti itselleni ja ihan varmasti teenkin sit just vain sitä omaa juttua. Mulla on elämässäni ne muutamat ihmiset, joiden mielipiteistä välitän ja arvostan, loppujen ajatukset ja mielipiteet mua koskien onkin sitten aika yhdentekevää. En väitä että olisin immuuni sille, jos joku päättää tulla haukkumaan mua päin naamaa, mutta olen myös todennut, että mun arvoani eivät määritä muiden ihmisten mielipiteet. Koski ne sitten mun ulkonäköä tai mielipiteitä.
Miksi tällaisia statementtejä? Huomasin yksi päivä salilta kotiin käppäillessäni ja jälleen kerran hymyillessäni korvasta korvaan sen treenin jälkeisen endorfiiniryöpyn seurauksena miettiväni, että eihän mun pitäis nauttia tästä hommasta näin paljon. Että mun pitäis nyt löytää tähän hommaan SE paha olo ja itseinho, jotta voisin sanoa olevani yksi niistä oikeista bikini fitness -"urheilijoista", jotka todella tietää, mistä tässä lajissa on kyse. Että mulla kilpirauhas- ja mielenterveysongelmat ja syömishäiriöt on vasta tulossa, odotappa tietämätön ja kokematon tytöntyllerö vaan.
Hätkähdin ihan itsekin tälläistä ajatusta. Miksi mun pitäisi väkisin tappaa se liikkumisen ilo, joka mun sisällä on? Tiedän, että maailmassa on miljoona kertaa tärkeämpiäkin asioita kuin salilla käynti. Mutta se, että voin tunnin tai kaksi päivässä kokea ihan mielettömän hyviä fiiliksiä ja saada näistä tunneista vielä iloa ja energiaa loppupäivän muihin tekemisiin, ei millään konstilla taivu mun päässä virheelliseksi tai kieroutuneeksi ajattelutavaksi/tuntemukseksi. Jopa niin erikoiselta tämä tuntuu, että on suorastaan idioottimainen olo tällästä itsestäänselvyyttä tässä puidessa.
Mulle treeni on presenssi omassa kehossa. Tunne siitä että olen tässä ja nyt. Voin toki löytää ton olotilan muutakin tehdessäni, mutta urheileminen on mulle yksi helpoimmista tavoista löytää se. Urheillessa en todellakaan voivottele heikkouksiani vaan nautin siitä, mitä voin kehollani tehdä. Nautin siitä, kuinka veri virtaa suonissa ja keskittyminen on täysin siinä yhdessä asiassa ja yhdessä hetkessä. Olen urheilu-urallani kokenut myös loukkaantumisia ja niiden seurauksena ollut sivussa treeneistä, eikä se ole ollut maailmanloppu. Surulliseksi ne loukkaantumiset ovat tottakai mut tehneet, mutta silloin on ollut aika suunnata katse johonkin muuhun kuin treenaamiseen. Mutta aina vaan on tuntunut yhtä hyvältä päästä loukkaantumisista toivuttua jälleen fyysisen tekemisen pariin. Uskon, että tässäkin on ihmisissä eroja ja toisille treeni antaa ihan erilaisia merkityksiä. Itselle tunne on selkeästi tärkein osa-alue treenissä ja sen seurauksissa. En kiellä, etteikö treenattu kroppa olisi omaan silmään myös hyvännäköinen, mutta voin rehellisesti sanoa itselleni sen olevan ennemmin seuraus treenistä kuin syy treenata. Salille en mene todellakaan tuijottelemaan itseäni peilistä; voi kuulostaa huvittavalta, mutta treenaan monia liikkeitä silmät kiinni! Ihan vain siksi, että keskityn silloin parhaiten ainoastaan tuntemukseen ja fiilikseen tietyssä lihaksessa.
Olen ihan täysin kyllästynyt siihen, että näitä fitness-lajeissa kilpailevien esille tuomia ongelmia pidetään välttämättöminä ja pakollisina lajeihin liittyvinä osina. Jos ongelmia ilmenee isossa mittakaavassa, on osattava höllätä ja miettiä, aiheuttaako kisatavoite sittenkin enemmän stressiä kuin buustaa niitä treenejä? Voiko sitä ehkä lievittää vai olisiko pikku miettimistauon paikka? Kaikkien urheilun riemusta nauttivien EI tarvitse kilpailla fitness- tai muissakaan lajeissa - ei myöskään minua siihen kukaan pakota. Ihmisen ulkonäön hyvyyttä tai huonoutta ei myöskään määrittele kehonrakennuskriteerein tuomarin tekemä arvio lavalle tuomastasi - tässähän on (tietääkseni...) kyse urheilulajista, joka nyt vaan sattuu olemaan arvostelu-sellainen. Jos siihen lähtee, on se kestettävä. On paljon ihmisiä, jotka pitävät sinua kauniina, olet sitten menestynyt fitness-kilpailijana tai et. Ja aina on myös niitä, joita ulkonäkösi ei miellytä - tämä täytyy vaan pystyä hyväksymään. Fitness-urheilu sopii ehkäpä huonoiten niille, joille muiden määritelmät omasta ulkonäöstä ovat kovin määrittäviä tekijöitä sille, miten itse itsensä näkee. Valitettavasti ilmeisesti laji kuitenkin vetää puoleensa kovin paljon sellaisia ihmisiä, joiden kohdalla asia on juuri näin, ja jotka sitten vetävät homman överiksi terveytensä kustannuksella.
Mietitäänpä hetki. Kun nyt on muotia olla fit, ja porukka tekee robotin lailla töitä mahtuakseen muottiin, mitäköhän seuraavaksi? Kun naistenlehdissä sanotaan, ettei lihakset olekaan naisilla nättejä? Kauneusihanteiden perässä juokseminen ei valitettavasti ole kovin kestävä polku, vaan itsensä tulisi ennen kaikkea hyväksyä. Koskahan itsensä hyväksyminen tulis muotiin?
Murtunut itsetunto, häiriintynyt kilpirauhanen ja jumiin mennyt aineenvaihdunta eivät ole normaaleja osia urheilijan elämässä. Toki ne voivat olla yleisiä, mutta se ei mun mielestä tarkoita, että ne olisivat välttämätön osa "fitness-elämää". Miksi ihmiset on valmiita hinnalla millä hyvänsä jatkamaan, vaikka kroppa aivan selkeästi huutaa armoa? Mun mielestä kliseiset iskulauseet tahdonvoimasta ja sitkeydestä voi siinä vaiheessa vetää vessanpöntöstä alas. Pelkkää tyhmyyttä ja jotain itseinhon tapaista se on.
Summa summarum, jos tässä nyt itselle sitten niin käy, että esimerkiksi kisadieetti aikanaan vetää kehon ja mielen niin mutkalle, että on vaan paha olla, niin voitte olla varmoja, että pistän siinä vaiheessa terveyteni (myös mielenterveyteni) ykkössijalle. Se ei ole mun mielestä luovuttamista, vaan tervettä järkeä. Homma olisi ehkä eri, jos olisin ammattilainen, jonka elanto olisi riippuvainen säännöllisestä kisaamisesta. Toistaiseksi tämä ei ole työtäni, vaan harrastus, jonka olen valinnut siksi, että nautin siitä. Jonkun silmään harrastukseni voi näyttäytyä sairaana tai pakkomielteisenä, mutta siinä vaiheessa kehottaisin miettimään niitä ihmisten erilaisia ominaisuuksia ja merkityksiä, joita he eri asioille antavat. Asiat joista minä nautin, voivat olla täysin erilaisia kuin ne, mistä joku muu nauttii. Jos kokisin harrastukseeni liittyvät asiat raskaina tai pakottavina, niin itse olen kyllä sen verran nautiskelijaluonne, etten kauan sellaisen harrastamisen parissa viihtyisi.
Muistetaanhan, että elämä on myös kaikkea muuta kuin fitnesstä. Ja että treenata voi nauttien siitä. <3
Täytyy sanoa, että olen tosi surullinen tuon tekstin lukemisen jälkeen. Fitness-lajien suosio on räjähtänyt käsiin viime vuosina myös Suomessa, ja mitä enemmän harrastajia, sitä enemmän erilaisia kohtaloita ja erilaisia tarinoita. Julkisuuteen tulleista parhaiten mieleen jäävät ne, jotka kohahduttavat ja joista saa tukea omille ennakkoluuloilleen.
Voisiko tässä kuitenkin olla kyse siitä, etteivät nämä(KÄÄN) lajit sovi jokaiselle? Kun puhutaan kilpaurheilusta, on sanomattakin selvää, että se vaatii niin keholta kuin mieleltä tietynlaisia ominaisuuksia. Näitä ominaisuuksia voi tietyissä rajoissa kehittää, mutta silti jokaista ei ole tehty kestämään kilpaurheilun tuomaa fyysistä ja psyykkistä painetta, etenkin jos elämässä on meneillään kovin paljon kaikkea muuta kuormittavaa.
Tosi monissa tapauksissa alkaa jo ihan hirvittää, kun suoritusyhteiskunnassa elävät naiset vaativat itseltään täydellisyyttä ihan kaikessa. Aikaisemmin oli muotia olla laiha, nyt on muotia olla "terve ja fit". Niinpä alkaa olla ennemmin sääntö kuin poikkeus, että naiset hakeutuvat sankoin joukoin salille huhkimaan pyöreät pakarat ja timmit käsivarret alitajunnassaan siintäen. Ja hei, eihän se vielä kerro siitä huikean timanttisesta tahdonvoimasta, vaan seuraavaksi suunnistetaankin fitness-kisalavalle! Eihän se nyt ole nainen eikä mikään, joka ei vuoden treenin jälkeen käy vähän vilauttamassa paljasta pintaa kisalavalla.
Itsellä on taustalla erinäisiä urheilulajeja, ja vasta nyt alan käsittää hiljalleen, mitä kaikkea tähän fitness-maailmaan liittyy. Lähdin lajiin mukaan urheilijana, jota kisavietti vie edelleen, vaikkei rahkeita esimerkiksi takaisin yleisurheilukentälle enää ole. Mulla ei ollut aloittaessani hajuakaan, kuka tai ketkä on tässä lajissa ne kuumat nimet. En ollut miettinyt vuosia, että haluan näyttää joltain muulta kuin itseltäni tai janonnut ihailevia katseita tai jotain 15 minuutin kuuluisuutta. Ei. Jokin kaunis päivä vaan totesin, että tässä voisi olla mun seuraava urheilulaji, etten ihan tylsisty tavoitteettomaan salilla huhkimiseen. Jos olisin silloin tiennyt, minkälainen mylly tän homman ympärillä tällä hetkellä pyörii, voi olla, että olisin harkinnut kahdesti. Mutta nyt on valmennukseen lähdetty, treeni maistuu ja tavoitteita kohti on kiva mennä, joten päätinpä sitten, että teen tätä hommaa kirjaimellisesti itselleni ja ihan varmasti teenkin sit just vain sitä omaa juttua. Mulla on elämässäni ne muutamat ihmiset, joiden mielipiteistä välitän ja arvostan, loppujen ajatukset ja mielipiteet mua koskien onkin sitten aika yhdentekevää. En väitä että olisin immuuni sille, jos joku päättää tulla haukkumaan mua päin naamaa, mutta olen myös todennut, että mun arvoani eivät määritä muiden ihmisten mielipiteet. Koski ne sitten mun ulkonäköä tai mielipiteitä.
Miksi tällaisia statementtejä? Huomasin yksi päivä salilta kotiin käppäillessäni ja jälleen kerran hymyillessäni korvasta korvaan sen treenin jälkeisen endorfiiniryöpyn seurauksena miettiväni, että eihän mun pitäis nauttia tästä hommasta näin paljon. Että mun pitäis nyt löytää tähän hommaan SE paha olo ja itseinho, jotta voisin sanoa olevani yksi niistä oikeista bikini fitness -"urheilijoista", jotka todella tietää, mistä tässä lajissa on kyse. Että mulla kilpirauhas- ja mielenterveysongelmat ja syömishäiriöt on vasta tulossa, odotappa tietämätön ja kokematon tytöntyllerö vaan.
Hätkähdin ihan itsekin tälläistä ajatusta. Miksi mun pitäisi väkisin tappaa se liikkumisen ilo, joka mun sisällä on? Tiedän, että maailmassa on miljoona kertaa tärkeämpiäkin asioita kuin salilla käynti. Mutta se, että voin tunnin tai kaksi päivässä kokea ihan mielettömän hyviä fiiliksiä ja saada näistä tunneista vielä iloa ja energiaa loppupäivän muihin tekemisiin, ei millään konstilla taivu mun päässä virheelliseksi tai kieroutuneeksi ajattelutavaksi/tuntemukseksi. Jopa niin erikoiselta tämä tuntuu, että on suorastaan idioottimainen olo tällästä itsestäänselvyyttä tässä puidessa.
Mulle treeni on presenssi omassa kehossa. Tunne siitä että olen tässä ja nyt. Voin toki löytää ton olotilan muutakin tehdessäni, mutta urheileminen on mulle yksi helpoimmista tavoista löytää se. Urheillessa en todellakaan voivottele heikkouksiani vaan nautin siitä, mitä voin kehollani tehdä. Nautin siitä, kuinka veri virtaa suonissa ja keskittyminen on täysin siinä yhdessä asiassa ja yhdessä hetkessä. Olen urheilu-urallani kokenut myös loukkaantumisia ja niiden seurauksena ollut sivussa treeneistä, eikä se ole ollut maailmanloppu. Surulliseksi ne loukkaantumiset ovat tottakai mut tehneet, mutta silloin on ollut aika suunnata katse johonkin muuhun kuin treenaamiseen. Mutta aina vaan on tuntunut yhtä hyvältä päästä loukkaantumisista toivuttua jälleen fyysisen tekemisen pariin. Uskon, että tässäkin on ihmisissä eroja ja toisille treeni antaa ihan erilaisia merkityksiä. Itselle tunne on selkeästi tärkein osa-alue treenissä ja sen seurauksissa. En kiellä, etteikö treenattu kroppa olisi omaan silmään myös hyvännäköinen, mutta voin rehellisesti sanoa itselleni sen olevan ennemmin seuraus treenistä kuin syy treenata. Salille en mene todellakaan tuijottelemaan itseäni peilistä; voi kuulostaa huvittavalta, mutta treenaan monia liikkeitä silmät kiinni! Ihan vain siksi, että keskityn silloin parhaiten ainoastaan tuntemukseen ja fiilikseen tietyssä lihaksessa.
Olen ihan täysin kyllästynyt siihen, että näitä fitness-lajeissa kilpailevien esille tuomia ongelmia pidetään välttämättöminä ja pakollisina lajeihin liittyvinä osina. Jos ongelmia ilmenee isossa mittakaavassa, on osattava höllätä ja miettiä, aiheuttaako kisatavoite sittenkin enemmän stressiä kuin buustaa niitä treenejä? Voiko sitä ehkä lievittää vai olisiko pikku miettimistauon paikka? Kaikkien urheilun riemusta nauttivien EI tarvitse kilpailla fitness- tai muissakaan lajeissa - ei myöskään minua siihen kukaan pakota. Ihmisen ulkonäön hyvyyttä tai huonoutta ei myöskään määrittele kehonrakennuskriteerein tuomarin tekemä arvio lavalle tuomastasi - tässähän on (tietääkseni...) kyse urheilulajista, joka nyt vaan sattuu olemaan arvostelu-sellainen. Jos siihen lähtee, on se kestettävä. On paljon ihmisiä, jotka pitävät sinua kauniina, olet sitten menestynyt fitness-kilpailijana tai et. Ja aina on myös niitä, joita ulkonäkösi ei miellytä - tämä täytyy vaan pystyä hyväksymään. Fitness-urheilu sopii ehkäpä huonoiten niille, joille muiden määritelmät omasta ulkonäöstä ovat kovin määrittäviä tekijöitä sille, miten itse itsensä näkee. Valitettavasti ilmeisesti laji kuitenkin vetää puoleensa kovin paljon sellaisia ihmisiä, joiden kohdalla asia on juuri näin, ja jotka sitten vetävät homman överiksi terveytensä kustannuksella.
Mietitäänpä hetki. Kun nyt on muotia olla fit, ja porukka tekee robotin lailla töitä mahtuakseen muottiin, mitäköhän seuraavaksi? Kun naistenlehdissä sanotaan, ettei lihakset olekaan naisilla nättejä? Kauneusihanteiden perässä juokseminen ei valitettavasti ole kovin kestävä polku, vaan itsensä tulisi ennen kaikkea hyväksyä. Koskahan itsensä hyväksyminen tulis muotiin?
Murtunut itsetunto, häiriintynyt kilpirauhanen ja jumiin mennyt aineenvaihdunta eivät ole normaaleja osia urheilijan elämässä. Toki ne voivat olla yleisiä, mutta se ei mun mielestä tarkoita, että ne olisivat välttämätön osa "fitness-elämää". Miksi ihmiset on valmiita hinnalla millä hyvänsä jatkamaan, vaikka kroppa aivan selkeästi huutaa armoa? Mun mielestä kliseiset iskulauseet tahdonvoimasta ja sitkeydestä voi siinä vaiheessa vetää vessanpöntöstä alas. Pelkkää tyhmyyttä ja jotain itseinhon tapaista se on.
Summa summarum, jos tässä nyt itselle sitten niin käy, että esimerkiksi kisadieetti aikanaan vetää kehon ja mielen niin mutkalle, että on vaan paha olla, niin voitte olla varmoja, että pistän siinä vaiheessa terveyteni (myös mielenterveyteni) ykkössijalle. Se ei ole mun mielestä luovuttamista, vaan tervettä järkeä. Homma olisi ehkä eri, jos olisin ammattilainen, jonka elanto olisi riippuvainen säännöllisestä kisaamisesta. Toistaiseksi tämä ei ole työtäni, vaan harrastus, jonka olen valinnut siksi, että nautin siitä. Jonkun silmään harrastukseni voi näyttäytyä sairaana tai pakkomielteisenä, mutta siinä vaiheessa kehottaisin miettimään niitä ihmisten erilaisia ominaisuuksia ja merkityksiä, joita he eri asioille antavat. Asiat joista minä nautin, voivat olla täysin erilaisia kuin ne, mistä joku muu nauttii. Jos kokisin harrastukseeni liittyvät asiat raskaina tai pakottavina, niin itse olen kyllä sen verran nautiskelijaluonne, etten kauan sellaisen harrastamisen parissa viihtyisi.
Muistetaanhan, että elämä on myös kaikkea muuta kuin fitnesstä. Ja että treenata voi nauttien siitä. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä viesti <3