Oh well...

Tää mun postaustaukojen venähtäminen vaikuttaa olevan nykyään enemmän sääntö kuin poikkeus. Mun kynnys kertoilla täällä elämästäni on jotenkin huomaamatta kasvanut korkeammaksi ja sen lisäksi koneella istumista töiden jälkeen ei tule harrastettua oikeastaan ollenkaan. Tuntuu, etten ehdi panostaa tähän niin paljon, että ketään kiinnostaisi lukea nopeita päivityksiä tyyliin jesjes, samat parsat tuli taas tänään syötyä, puntteja nosteltua ja vähän aerobisen parissa hikoiltua. Treeniblogeja on joka toisella nykyään, ja mä en ole ikinä ollut sellainen, että innostaa tehdä sitä mitä muut vaan yleensä päinvastoin. :D

Olette aivan ihania ja oon saanut teiltä ihan hirveesti tsemppausta - toivottavasti olen pystynyt sitä tän blogin kautta myös jollekin muulle antamaan. <3

Kun on paikka, pitää laittaa

Hei muruset! En ole kadonnut maan alle, vaikka blogin päivitystahdista niin voisi päätellä. Oon alottanu kuulumisten kertomisen täällä blogissa jo useemman kerran - jospa sen nyt ehtisi vihdoin saattaa loppuun asti ihan oikeesti. ;)

Kuten taisin jo aikaisemmin mainita, aloitin kesän alussa uudessa työssä ja sehän tarkoitti varsinkin ekoina viikkoina paljon perehdytystä, pitkiä päiviä, uusia kuvioita ja aikatauluja. Oon tosi onnellinen kaikesta uudesta, mutta samalla olin alkuun iltaisin niin rättiväsähtänyt päivistä, että jaksoin treenin ja saunan jälkeen just ja just kokata iltapalan ja painua unten maille. Nyt kun rytmi on löytynyt uusille kuvioille, tää on ihan huippua, mutta edelleen voisin ottaa vuorokauteen pari lisätuntia. Niin varmaan meistä jokainen... :)

(c) Anssi Ranki

Syksyn kisaa kohti oon edelleen menossa hyvällä tsemillä, nyt mennään ekä meinata! Jotenkin ei silti oo tehnyt mieli kirjoitella mitään dieetin tai minkään muunkaan kisajuttujen tiimoilta, kun kaikki kuviot on tässä eläneet niin paljon. Lisäksi on ottanut aikansa tutustua vähän lisää alaan ja siinä toimiviin monenmoisiin toimijoihin - välillä yllättyä iloisesti ja välillä ei niin iloisesti. Treenit itsessään on niin iso ja oleellinen osa mun elämää, että ne kulkee mun elämässä mukana olin missä tahansa ja tein mitä tahansa. Kisatavoite tuo oman mausteensa elämään, kun fiiliksiä mahtuu valmistautumiseen mukaan varsinainen sateenkaaren joka ikisen värin kattava kirjo... Mut sellanen mä olen, haluan elämääni kontrasteja. Vihaan tasapaksuutta ja ahdistun siitä tosi helposti. En todellakaan rakasta rutiineja vaan kaipaan hitosti vaihtelua. Kunhan voi kokonaisvaltaisesti sanoa olevansa plussan puolella fiiliksissä, elää mun mielestä sellaista elämää kun itselle on parasta.

En ole ehtinyt samalla tavalla miettiä, pohtia ja puntaroida näitä kisakuvioita kuin ennen ekoja kisoja esimerkiksi. Kuitenkin mulla on sellainen tietynlainen varmuus, että nyt mennään, ja aikaa elää sitä kehityskautta on sitten taas loppusyksystä. Se tulee NIIN äkkiä, let me tell ya! Oon ihan mielettömän motivoitunut koko ajan oppimaan uutta, ja se on mulle tärkeää. En halua polkee paikallani ja tehdä samoja virheitä, jotka oon jo kertaalleen tehnyt.

Bloggaamiseen on tullut pitkä tauko - teille iso kiitos ymmärryksestä. Oon saanut teiltä viestejä sähköpostiin ja Facebookiin yms. ja oon enemmän kuin kiitollinen niistä! <3 Te ootte saaneet mut niin iloiseksi monta kertaa! Mua motivoi ihan hirveesti se kun kuulen jonkun saaneen mun jutuista puhtia päivään, jes! Oikee meininki! Nyt haluunkin taas naputella ajatuksia vähän useemmin ylös, koska täältä näkee ja tajuaa jälkikäteen myös oman ajatuksenjuoksunsa (ja onneksi joskus jopa sen muuttumisen ja kehityksen) aika kivasti. Jos voin tän välityksellä lisäksi tuottaa ajatuksia tai vaikka hymyn jonkun huulille silloin tällöin, niin jes! Musta onkin aivan älytön ajatus, että tän blogin klikkausmääriä voi tätä nykyä mitata sadoissa tuhansissa - uskomatonta mun mielestä, sillä en koe tän olevan mikään valtavirtablogi eikä tätä ole kovasti missään markkinoitu. Kiitos kuuluu teille!

<3

Fiiliksissä

Toisena vasemmalta minä, laitimmaisena oikealla -160 cm -sarjan voittaja. Kuva: Team-Andro

Pikainen moi! En ole vielä ehtinyt ladata kaikkia kisakuvia koneelle, joten odotutan teitä niiden kanssa vielä vähän lisää. Tai ehkä ootte jo löytäneet ne jostain muualta...

Puhkun intoa taas treenin pariin palattuani. On ihan uskomaton fiilis, kun pitkästä aikaa salille mennessä kroppa on niin täynnä energiaa että tekis mieli hyppiä ylös-alas ihan silkasta ilosta! Mieletöntä. Odotan innolla, että pääsen kunnolla käsiksi taas plyo- ja HIIT-treeneihin, jotka oli multa dieetin ajan poissa kuvioista.

Kuten oon täällä aiemminkin kirjoittanut, itselleni tiukka kisakunto ei riitä motivaattoriksi tähän hommaan. Sen sijaan se uskomaton energiamäärä, jonka hyvästä treenistä saa, ja se tunne kropassa, kun se on terve, elinvoimainen ja toimii kaikin puolin hyvin...siinä on sitä jotain, joka motivoi ja jonka takia tätä jaksaa tehdä <3 Niinpä en ole pahemmin peiliä tuijotellut vaikka kroppa on kisojen jälkeen muuttunut jo tässä ajassa pehmeämpään suuntaan. Ihan sama, niin kauan kuin mieli on hyvä ja energinen! Sitä paitsi se usein näkyy myös ulospäin jos ihmisellä on hyvä olla. Nyt on aika keskittyä hetken taas kovaan treeniin ja hyvällä fiiliksellä eteenpäin porskuttamiseen.

Palaillaan astialle :) Voikaa hyvin ja nauttikaa treeneistä!

Life is smiling

Täällä mennään taas hymy korvissa ja energiat katossa...koska nainen. :D On kivaa olla nainen, koska fiilis voi vaihtua silmänräpäyksessä maansamyyneestä innostuneeksi ja valoisaksi. Jee, mitä elämä oliskaan ilman tunteita. :'D

Koska edessä olevaan kisaan on pyritty hakemaan vielä vähän kireämpää lookkia, aloitetaan viimeiset kiristelytkin tällä kertaa jo aikaisemmin. Mulla kroppa sitoo suht reippaasti nestettä itseensä, joten sinänsä en oo ollut kovin huolissani pienestä pehmeydestä mikä peilistä vielä tällä erää näkyy. En toisaalta usko, että tulen olemaan tässäkään kisassa porukan kireimpiä, mutta toivon mukaan kunto on ainakin pikkuisen napakampi kuin Fitness Classicissa. Paino on tippunut tasaiseen tahtiin, joten jotain on kropasta lähtenyt. Mä olen edelleen sitä mieltä, että bikinissä ei tulisi olla yhtä kireä lavalla kuin muissa keholajeissa, mutta yksilöllistähän sekin on, millainen kunto ketäkin kisaajaa parhaiten tässä moniulotteisessa lajissa pukee. Naisellisuus kuitenkin kunniaan, sanon mä ;)

Mitähän muuta. Halusin vaan tulla kertomaan että treenaaminen on niin torkeen kivaa hommaa. Se vaan on, ei siitä pääse mihinkään. :D Vaikka hapottaa ja väsyttää tällä hetkellä joka ikinen toisto ihan siitä treenin ensimmäisestä lähtien, niin silti siellä salilla on vaan kivaa ja sinne on pakko päästä.

Mä oon huomannut nyt dieetin edetessä myös sellasen jännän homman, että itselleni sopii parhaiten semmonen tyyli, että teen vaan ja ainoastaan tätä omaa juttua, enkä pahemmin tarkkaile muiden fiiliksiä tai ainakaan jää vellomaan niitä mielessäni. Kuulostaa kylmältä, mutta kylmä ihminen mä en ole laisinkaan - pikemminkin liian empaattinen. Jään empaattisena ihmisenä ihan liian helposti fiilistelmään ja märehtimään niitä muiden ihmisten negatiivisia tunteita, esimerkiksi dieettikokemuksia. Mulle on siis pahin virhe jäädä hurjan paljon miettimään, miten jollain muulla kisaajalla tai dieettaajalla homma toimii. Eli siis suomeksi mun ei kannata lähteä vertailemaan itseäni muihin, koska se on mulle melkonen mind-fuck. Tässä voin tietysti kehittyä lisää siten, että opin paremmin erottamaan muiden fiilikset omistani, eli voin olla toisen, mahdollisesti vaikeita aikoja läpikäyvän tukena silti ottamatta siitä liikaa henkistä taakkaa itselleni. Projekti henkinen kasvu jatkukoon!

Tajusin nimittäin, että esimerkiksi koko alkudieetin odotin sitä hetkeä, kun tää koko homma alkaa tuntua ihan hirveeltä ja kamalalta, ja alan inhota koko touhua ja katumaan sitä, että koskaan lähdin kisadieetille. Odotin ja odotin ja aloin suorastaan kaivamaan niitä negatiivisia tuntemuksia itsestäni, koska en vaan voinut hyväksyä sitä, että edelleen tuntui kivalta ja salille oli aina vaan yhtä innostavaa lähteä vaikka dieetti eteni viikko viikolta. "Nyt mulla on enää 1600 kaloria, kyllä varmaan kohta alkaa tuntua ihan hirveeltä kaikki ja aerobistakin näin kauheesti, ei tää voi kyllä olla enää kohta kivaa... Varmaan tulee nyt kilpirauhasongelmia ja tuhoan mun aineenvaihdunnan ja sitten saan syyttää vaan itseäni." Ja mistä nää ajatukset ja odotukset tuli? No siitäpä tietenkin, että näin olin kuullut homman etenevän muilla kisaajilla. Ajattelin, että niinhän se tulee menemään mullakin.

Mun mies herätti mut tähän maailmaan jossain vaiheessa sanomalla että "eihän sulla ole mitään hätää, mitä sä oikein panikoit ja mietit jotain hiton kalorimääriä? Jos sä tykkäät edelleen treenata ja homma toimii, niin onko sun pakko ruveta väkisin etsimään itselles jotain ongelmaa tästä?" Bling! Joku lamppu sytty mun päässä ja totesin että EI, ei todellakaan ole pakko ehdoin tahdoin miettiä paniikissa kuinka mulle varmasti iskee burn-out jossain vaiheessa, koska ei nyt tällä erää Luojan kiitos mulle ollut niin käymässäkään. Mikä ihana vapauttava tunne, hahaa. Jos mulle 1600 kalorin dieetillä treeni maistuu, niin mitäs hittoa. Pakkoko siinä on miettiä, että nyt on niin vähän kaloreita että mun on oltava väsynyt ja vihattava kaikkea kun naapurin Liisallekin niin kävi dieetillä.

En tarkoita sitä, että kisadieetteihin liittyviä (valitettavasti melko yleisiäkin) ongelmia pitäisi väheksyä. En todellakaan. Ne on hyväkin tiedostaa ja ottaa vakavasti. Mutta se mitä vain omalla kohdallani tajusin, oli että olin itse ottanut ne vähän turhankin vakavasti, ja olin tavallaan etukäteen varautunut siihen, että kroppa jotenkin sekoaa dieetin seurauksena ihan täysin. Vaikken näistä ajatuksista ehkä tänne ole aikaisemmin kirjoittanut, niin tavallaan olen koko ajan pelännyt, että päädyn olemaan taas yksi surullinen tapaus, joka kisadieetin seurauksena on pistänyt kroppansa ja pääkoppansa niin sekaisin, että siihen loppuu into harrastaa enää yhtään mitään urheilua.

Niitä negistelyhetkiä on kyllä tullut ja ihan takuuvarmasti tulee jatkossakin, mutta oon tajunnut jälkeenpäin, että ne on liittyny mulla todella selkeesti hormonikiertoon. Ne on lopulta ihan samanlaisia mielialanvaihteluja kuin dieetin ulkopuolellakin. Ei siis mitään syytä tehdä ongelmaa asiasta, joka ei ole ongelma. Kohta on aikaa taas treenata plussakaloreilla ja sit nauran itelleni että pitikin tuhlata aikaa turhista asioista stressaamiseen keväällä. Varmasti tulee huonoja päiviä ihan dieetin ulkopuolellakin, ei siihen tarvita kisadieettiä mulla ainakaan. Mä olen esimerkiksi menkkojen aikana ihan järkyttävä hormonihirviö. Saan tyhjästä uskomattomia raivokohtauksia tai saatan itkeä hysteerisesti koko päivän putkeen. Että siinä sitä normaalia ja tasasta tunne-elämää. :D Ei vaan löydy kuukautta, johon ei yhtä tai kahta uskomattoman p*skaa päivää mahtuisi - tältä naiselta ainakaan. Kisadieettiä en enää mielialanvaihteluista syytä, vaan unohdan nyt nää turhat pohdinnat siitä, kuinka luulen, että kaikki tulee tai olisi tullut mun kohdalla menemään.

Sellaisia pohdintoja täällä. Mites te olette tämän asian kokeneet? Käyttekö läpi kavereiden fiiliksiä ja fiilistelette niitä sitten itse? Ja jos jollain on hyviä vinkkejä siihen, kuinka erottaa muiden tuntemukset omistaan ja antaa niiden olla liikaa vaikuttamatta itseensä, niin kertokaa nyt rakkaat mullekkin! :D

Dieettifiiliksiä part. X

Hellurei ja hellät (?) tunteet! 2,5 viikkoa EM-kisaan ja täytyy sanoa, että odotan sitä päivää jo TODELLA paljon. Paitsi sen kaiken ihanan kisahulinan (ja Espanjan, ooo) takia, myös sen takia, että pääsen sen jälkeen taas niiden niin kovin paljon rakastamieni kovien ja kehittävien treenien pariin + syömään monipuolisesti ja kroppaa kunnolla raviten.

Kuten aikasemminkaan, en halua liikaa antaa elämässäni sijaa valittamiselle ja negatiivisuudelle - koska täähän on just sitä mitä oon halunnutkin tehdä ja täysin mun oma valinta. Mutta vähän nyt silti avaan teille (pyynnöstäkin) näiden matalavireisempienkin päivien fiiliksiä.

Nämä vikat dieettiviikot on enää lihasten selviytymiskamppailua ja parin viikon päästä nähdään, mitä on jäljellä. Aina, kun lihas menee vähähiilarisen ruokavalion ja reipastempoisen, pumppaavan ja lihasta tyhjentävän treenin seurauksena latteaksi, tulee se fiilis, että sitä on vaan pikkuruinen ja laiha. Pelkää vähän sitäkin, että kova työ on mennyt hukkaan: lihakset sulaneet ja löysä nahka jäänyt päälle roikkumaan surullisena. Eihän se nyt ihan noin tietenkään onneksi ole, mutta oma mieli tekee tepposet ja taas koetellaan hermoja näin dieetin loppusuoralla. 

Pieni ja laiha. Toppi Oi! Oi! Brazil.

Hyvä puoli tässä EM-kisassa on varmaan se, että mulla ei ole aavistustakaan siitä, keitä on kisassa mua vastassa enkä tällä kertaa siis ole voinut missään vaiheessa vetää stressivaihdetta päälle siitä aiheesta. :) Enkä siis haluakaan tietää. :) Varmasti vähintään yhtä upeita naisia kuin Fitness Classicissakin! Bikini on arvostelulaji, ja loppujen lopuksi ei todellakaan ole täysin mun käsissä mitä kisassa tulee käymään. Vaikka kuinka olisin elämäni kunnossa ja tekisin lavalla elämäni täydellisimmän nappisuorituksen, ei ole itsestään selvää, että pärjäisin. Ei voi siis ajatella, että "jos nyt teen entistä enemmän töitä niin voitan koko roskan". Ei. Kaikki riippuu kaikesta. Tottakai töitä pitää tehdä ihan törkeä määrä, mutta silti voi olla että joku muu vie potin vaan koska tuomarit sattuu siitä tykkäämään enemmän sinä päivänä. Raaka peli ranualla siis ja sen kanssa on elettävä jos tätä haluaa harrastaa. Bikini on vaikeasti arvioitava laji eikä siinä ole täysin kyse absoluuttisesti parhaasta fysiikasta vaan kokonaisuudesta, jota - no, kuten sanottu, on todella vaikeaa arvioida.

Niin paljon kuin mun sydän tälle hommalle sykkiikin, niin kyllä voin kertoo, että viime päivinä on saanut aika monta kertaa muistuttaa itseään siitä kuuluisasta isommasta kuvasta ja koittaa väkipakolla unohtaa yksittäiset hetket, kun heikottaa, oksettaa ja into lähteä salille on nolla. Mua oikein harmittaa, että nyt kun kunto olis edustuskelpoinen (kai?), niin fiilis tehdä kuvauksia, promoja ja muuta on aika pohjalukemissa. Kuvauksia tulee olemaan taas Suomeen päästyä, ja luonnollisesti olis kiva saada hyvällä energialla painettua kaikki tollanen läpi, koska ne on mulle muuten niin ominaisia ja luontevia duuneja. No, niin varmasti loppujen lopuksi saankin (oon kuitenkin sellanen hetkessä innostuva tyyppi), mutta kyllä kaipaan sitä omaa iloista, positiivista itseeni taas vaihteeksi! Sen kanssa on paljon paljon helpompaa tehdä yhteistyötä ;)

Jos ei positiivisuudella ja aurinkoisuudella, niin sitten treeneistä mennään läpi vaikka apinanraivolla. :DD Jollain niistä aina selvitään voittajana...

Jotkut sanoo, että dieetillä tulee univaikeuksia tai kylmä. Meikäläisellä puolestaan on sellanen tuskanhiki päällä vähintään puolet ajasta, että tekis mieli hillua alasti ja käydä mielellään avannossa jos täältä sellasia löytyis. Unta riittäis vaikka kellon ympäri joka yö ja mielellään päikkärit päälle. Nälkä mulla tavallaan tietysti on, mutta toisaalta noi parsakaalit alkaa kyllä pursuta korvista ulos joten ei tee mieli syödäkkään lisää. Ei ne sillon pursua kun ruokalistalla on kauhee määrä muutakin, mutta mutta..yksipuolisuus ei sovi mulle, olipa kyse mistä tahansa asiasta - treenistä, ruuasta, työstä jne. Kyllästyn todella helposti ja nopeesti.

Pupunruokaa. :)

Se fiilis, kun poltat pohjaan päivän kahdesta ainoasta hiilariannoksesta toisen eli onnettoman bataatinnysän. Ens viikolla häipyy muuten viimesetkin hiilarit taas kuvioista hetkeksi aikaa, bye-bye.

No, onhan mun elämässä pinaattiakin. Mitä siis inisen oikein?

Valkosipuli-överit. All day every day.

Useat (nais)kisaajat myös puhuu, että menkat loppuu kisadieetillä. No, meikäläisellä ne kiusaa lähes puolet tavallista useammin. Kiva homma sinänsä ettei naishormonit oo dieettaamisen seurauksena hävinneet kuvioista, mutta joku hormonitoiminnan häiriö tääkin varmaan on. Erittäin miellyttävää on tietysti myös ne tosiasiat, jotka menkkoihin liittyy: turvotus (arvioi siinä nyt sitte kunnon kehittymistä), finnit (niin mikä hyvä pohja kisameikille?) ja mielialan vaihtelut (ihan kun sitä ei olis ilmassa tarpeeksi muutenkin). Nyt vaan toivon, ettei seuraavat naistenpäivät osu kisojen kohdalle.

Noniin, viikon valituskiintiö tais just täyttyä, tadaa! Kai tässä dieettiajassa on jotain hyvääkin? Todellakin on! Jotenkin sitä kaivaa ihan uskomattomat voimavarat ja jos ei ulkoiset, niin pään sisäiset energiat siitä tosiasiasta, että on olemassa todella selkeä tavoite, johon tää kaikki tähtää. Joka ikisellä asialla mitä teet on paletissa osansa, ja se on lopulta aika inspiroivaa ja kutkuttavaa. Ei tästä ehkä elämän tarkotusta saa leivottua, mutta hieno tapa tämä on joka tapauksessa kasvattaa itseään pala palalta vahvemmaksi tyypiksi.

Nauttikaahan kovista treeneistä ja hyvistä ruuista offilaiset! Ja muistakaa dieettaajaystäväni, että asenteella tästäkin selviää. ;) <3

Menestys on sit tytöt ja poijjaat paljon muuta(kin) kuin kilpailujen voittamista. Nii.

Tunteet ja treenaaminen

Tunteet - miten yhdistää ne tavoitteelliseen treenaamiseen? Täytyykö olla suorittava masiina, joka puksuttaa eteenpäin tunteettomasti ja fiiliksistä välittämättä? Tää on mulle itselleni tärkeä aihe, sillä mä olen todella tunteellinen ihminen. Erilaiset tunnetilat tunnen tosi vahvoina, oli ne sitten positiivisia tai negatiivisia. Vaikka isossa mittakaavassa mun elämäntapa tuottaa mulle äärimmäisen isoja hyvänolon kokemuksia, niin tulee niitäkin hetkiä, kun väsyttää, ärsyttää, masentaa - tai kun koko treenaaminen tuntuu älyttömältä pelleilyltä. 

Kun treenaa tavoitteellisesti, on sanomattakin selvää, ettei voi mennä eteenpäin täysin fiilispohjalta. Tulee päiviä, jolloin ei yksinkertaisesti vois vähempää kiinnostaa noudattaa dieettiä tai lähteä aamulenkille. Tulee päiviä, jolloin kaikki tuntuu tosi merkityksettömältä. Mitä mä tästä saan? Kenelle mä tätä teen?

Mitäs sitten tapahtuu, jos negatiivisten ajatusten vallatessa mielen antaudun täysin niiden valtaan ja toimin sen mukaisesti? Ainakaan en etene kohti tavoitettani sinnikkäästi ja päämäärätietoisesti. Tavoite onkin se, mistä tällä hetkellä ammennan mun energiat. Koitan pitää mielessäni isomman kuvan niinä hetkinä, kun turhauttaa, ärsyttää ja väsyttää. Ne on niitä pieniä ohikiitäviä hetkiä, joiden en halua antaa ottaa musta yliotetta.

Paitsi päätösten tekemisen ja niissä pysymisen sekä tiukan tekemisen voimin eteenpäin menemistä, myös positiivisia tunnetiloja voi treenata ja niiden syntymistä vähän edesauttaakin. 

Hymy on ensimmäinen askel. Hymyn (edes väkisin väännetyn tekohymyn) on tutkittu aiheuttavan endorfiinin muodostumista kehossa, joten kannattaa kokeilla leveää hymyä vaikkei yhtään just nyt siltä tuntuisikaan. Suomessa hymy on mun mielestä aika aliarvostettu ele, mutta mun mielestä kannattaa silti sinnikkäästi kokeilla hymyilemistä ja ilon jakamista sitä kautta muillekin ihmisille. Hymy nimittäin tarttuu! Kokeileppa joskus hymyillä tuntemattomillle vastaantulijolle...jokunen saattaa Suomessa katsoa sinua kuin tärähtänyttä, mutta kun tarpeeks kauan yrität, kyllä sieltä saat hymyn vielä takaisinkin. :)

Hyvä musiikki. Se on mulle myös yksi tärkeä keino vaikuttaa fiilikseen. Kuuntelen musiikkia lähinnä aerobisten aikana, ja nyt dieetillä ne hetket ovatkin olleet mulle latautumis- ja keskittymishetkiä, aikaa itseni kanssa ja aikaa keskittyä nimenomaan sen hyvän olon etsimiseen kehossa syntyvien fiilisten kautta. Hiki virtaa pitkin kehoa, musa soi, kroppa on niin elossa kuin olla voi, kaikki aistit valppaina... Ihanaa.

Positiivisen asenteen säilyttäminen. Mikä voisi olla enää kliseisempää - mutta toimivampaa? Jos hoet itsellesi kuinka surkea tyyppi olet ja kuinka inhottavia muutkin ihmiset sua kohtaan koko ajan ovat, kuinka huono työpaikka sulla on, kuinka kaukana olet vielä tavoitteistasi ja kuinka mahdotonta sun tulee ikinä olemaan niitä saavuttaa...niin sitä valitettavasti saa mitä tilaa. Vala itseesi sen sijaan positiivisia ajatuksia, aluksi vaikka sitten väkisin. Mä onnistun tässä! Mä oon hyvä tyyppi, ja haluan näyttää sen myös muille! Kuinka ihania ihmisiä mulla ympärilläni onkaan! jne. You get the point. Huomaat ennen pitkää, että ajatuksesi ovat oikeasti kääntyneet tuohon jälkimmäiseen malliin, eikä sun tarvitse enää teennäisesti yrittää manipuloida itseäsi ajattelemaan positiivisesti.

Kuitenkin, kuten alussa sanoin, tulee niitä hetkiä, jolloin kaikesta yrittämisestä huolimatta fiilis on suorastaan surkea. Ne ovat niitä hetkiä, kun pitää vain tunteettomasti suorittaa. Itse olen koittanut opetella kuuntelemaan kroppaa ja olotiloja herkällä korvalla, mutta myös sulkea korvani niiltä olotiloilta oikeissa paikoissa. Joskus on paikkansa sillekin, että menee punttiksen sijasta sohvalle, mutta aika usein salille lähdön jälkeen fiilis onkin kääntynyt parempaan päin - kun vaan tekee, eikä meinaa.

Meitsi lähtee siis nyt salille! Siitä huolimatta, että fiilis oli aamulla todella nuupahtanut ja energiatasot nollissa. Tätä tekstiä naputellessani muistutin kuitenkin samalla myös itselleni, että elämähän olikin ihanaa ja mä olen menossa kohti isoja tavoitteita, joihin uskon että pystyn!

Positiivista loppuviikkoa ihanat <3 Menkää kohti tavoitteitanne ja uskokaa itseenne!

Fiiliksiä

Random-kuvia ja mietteitä tältä päivältä.

3,5 viikkoa kisoihin, woohoo!

Jaloista tulee mun mielestä sitä "poikamaisemman" näköset mitä enemmän rasvaa lähtee... :D Vieläkin kyllä vaan sais silti lähteä.....

Miks kirjotusinspiraatio tulee aina vasta yöllä?

Happens...never :D Meidän salilla on täällä ainakin joku "kesäkuntoon"-epidemia menossa kun sali on täyteen ammuttu mihin kellonaikaan tahansa :) Laitteisiin saa jonottaa, käsipainot on hujanhajan ympäri salia, Smithissä joku tekee 18 sarjaa penkkipunnerrusta putkeen jne... Ei vaan, hyvä että ihmiset treenaa. Mut kyllä odotan Suomeen ja Fressille pääsyä tän asian osalta ;D Väljemmille vesille hetkeks aikaa! <3

Random.

THROWBACK! Parin kolmen vuoden takainen Kreikan lomalla otettu kuva! Olin sillon kovin huonossa kunnossa fyysisesti ja henkisesti ja laihduin tona vuonna jatkuvasti. Nyt oli pakko kaivaa vanhat kuvat esille kun muistelin sillon olleeni kovin laiha. Halusin siis verrata "kuntoa" tän hetken dieettikuntoon. En mä nyt mikään ihan anorektikko tossa näytäkkään olevan, mutta hoikka ja lihatkin aika vähissä kun treeniä ei selkä kestäny tehdä. En kyllä osaa oikein muuta sanoa kuin että onnellinen oon, että noista ajoista on päästy eteenpäin. :)

Throwback II samalta reissulta.

Haha :'D Tunnistaako kukaan kireehermoinen dieettiläinen iteensä ajattelemassa salilla tälleen? ;)

Not lucky but blessed

Today is a perfect day to take a moment and think about a few things in your life you are grateful for. I consider myself as an optimistic person who rarely sees so many bad or distracting things around her and is easily pleased and happy with what she has. Lately, as I find my contest prep and the diet getting to me a little bit, making me tired and even miserable sometimes, I've started to actually work on my mind to push the negative thoughts aside and purposely fill my mind with grateful thoughts. That way, I feel like I'm able to switch my mood from melancholic to bright and positive.

Anyway, we all have so much to thank for, right?

London, my current home city.

My mom visited me last week <3

So, from what I've experienced, this works. Take a moment, close your eyes, and think about five blessings, beautiful things, things to be grateful for in your life. They can be very small things, things you tend to take for granted, anything. Purposely push the negative thoughts aside and stop thinking of what you still need to accomplish before you'll be able to be happy. You can be happy NOW.

<3

Kuva: Oi! Oi! Brazil

My resolution

Letting go of the negative feelings. This is my resolution for myself. Never let negative thoughts kill the sparkle inside you.

-----

Dear pain, oh, it's been a long time

Remember when you were holding me tight

I would stay awake with you all night

Dear shame, I was safe in your arms

You were there when it all fell apart

I would get so lost in your beautiful lies

I let you go but you're still chasing

Go ahead, you're never going to take me

You can bend, but you're never going to break me

I was yours, I'm not yours anymore

You don't own me

Dear hate, I know you're not far

You would wait at the door of my heart

I was amazed at the passion in your cries

Dear anger, you made me so high

You were faithful to show up on time

Such a flame that was burning in your eyes

I let you go, but you're still chasing

Go ahead, you're never going to take me

You can bend, but you're never going to break me

I was yours, I'm not yours anymore

You don't own me

Go ahead, put a target on my forehead

You can fire, but you've got no bullet

I was yours, I'm not yours anymore

You don't own me

You tempted me to look back

But everything that we had together was a lie

Go ahead, you're never going to take me

You can bend, but you're never going to break me

I was yours, I'm not yours anymore

You don't own me

Disciple: Dear X (you don't own me)

Elämä on nyt

Kisapreppi on jo tähän mennessä ollut mulle monella tapaa kasvun paikka. Kuten aikaisemmassa postauksessa kirjoitin, on ollut päiviä, jolloin oon kyseenalaistanut koko homman omalla kohdallani ja vaipunut epätoivoon miettiessäni omaa kuntoa ja niitä muutamaa viikkoa, jotka enää on jäljellä ennen mun ekaa kisaa, Fitness Classicia. Sitten on taas tullut niitä päiviä, kun puhkun päättäväisyyttä, intoa ja positiivisuutta.

Vaikka paljon kannustusta olen saanut (kiitos vielä kerran siitä teillekin <3), on mulle myös sanottu, että kuka käski ilmottautua vielä näihin kisoihin. Eikö kannattaisi viilailla kuntoa vielä vaikka vuosi, että voisi varmasti viedä lavalle oman parhaansa ja jättää jossittelut sikseen. Että ajoittain valloilleen pulpahtava negatiivinen vire kertoo varmasti siitä, että olisi kannattanut odottaa.

Koska päätös kisoihin osallistumisesta on (valmentajien suosituksesta) tehty, mä en aio uhrata enää ajatustakaan jossittelulle siitä, olisiko kannattanut kisata ekan kerran vasta syksyllä tai ensi vuonna. Mä olen tehnyt vuosien ajan erilaista työtä fysiikkani eteen niin salilla kuin muunlaisen urheilun parissa ja se, että liityin tiimiin vasta kisatavoitteesta vihdoin päättäessäni ja apua kisapreppiin tarvitessani, ei tarkoita, että olisin treenannut vasta siitä lähtien, kun Annan ja Marjon kanssa treenit aloitin. Mä koen nyt ihan turhana henkisten voimavarojen tuhlaamisena vatvoa, oliko päätös kisa-ajankohdasta oikea. Jos joku miettii, kuinka monta vuotta sitten olen muka ehtinyt treenata, niin kerrottakoon, että mä olen iältäni 27-vuotias. Aika monta vuotta siinä on erilaisia juttuja ehtinyt tehdä.

Varmaan moni fysiikkalajeissa kisaava on jonkinasteinen perfektionisti, ja niitä piirteitä on myös mussa. En aina näe niitä piirteitä pelkästään hyvänä juttuna. Perfektionistin ongelma kun usein on se, että hän ei saa lopulta mitään aikaiseksi, kun kaiken täytyy olla täydellistä ennen kuin sen uskaltaa toteuttaa. Siksipä mä olenkin koittanut parhaani mukaan opetella pois perfektionismista ja tarkoituksella välillä jopa heittänyt hommat vähän läskiksi, jotta oppisin ymmärtämään, ettei maailma siihen kaadu. Ei maailma kaadu epäonnistumiseen, tai epätäydellisyyteen. Jos kaatuisi, se olis kaatunut jo kauan sitten.

Sitten on se juttu, joka pientä päätä sekoittaa. Nimittäin omat tunteet. Mä olen aina kokenut erilaiset tunnetilat tosi voimakkaina. En tiedä, kuinka hyvin se näkyy ulospäin, mutta koen, että se on tehnyt itselleni elämästä paitsi välillä sydäntä riipivää, myös erityisen rikasta. Monta kertaa joku pieni juttu saattaa nostaa mun sisällä niin valtavan ilon tunteen, että tunnen sen fyysisesti ihanana lämpönä ja pakottavana tarpeena nauraa ääneen, hymyillä tai mieluummin vaikka hyppiä ja kiljua siitä ihanasta ilosta. Ja ton reaktion saattaa aiheuttaa mikä vaan ihan pieni asia - ystävän näkeminen, kauniit sanat, innostavat ideat, joku kaunis asia, mikä vaan - monta kertaa päivässä. Sen energian kun pystyy siirtämään vaikka työhön, niin syntyy niitä parhaita hetkiä ja tuloksia.

Kolikolla on tietysti myös kääntöpuoli; negatiiviset tunteet. Suru on mulla aina sydäntä riipivää ja vihastuminen saa mut tuntemaan itseni raivostuneeksi karhuksi. Nyt dieetillä on pinnakin alkanut lyhenemään ja salilla saa teinipojat kyllä pahaa silmää kun kehtaa tulla keskeyttämään mun sarjoja. Viimeisin kokemus tosi negatiivisiksi äityneistä tunteista oli juuri toi viime viikolla vallinnut epätoivo oman kunnon riittämättömyydestä.

Haenkin jatkuvasti tän kisaprepin aikana tietoisesti positiivista virettä tekemiseen. Tai ei sitä useimmiten tarvi edes hakea, se tulee ihan itsekseen, mutta tollasina epätoivon päivinä ja hetkinä voi olla hyödyllistä, jos pystyy jollain tavalla keinotekoisesti tuottamaan itselleen positiivisemman mielialan. Enkä tarkota, että kaikki negatiiviset tunteet pitäis lakaista maton alle, mutta turhat sellaset voi kyllä heittää mun puolesta vaikka mattokasan alle.

Liikkuminen saa mussa herätettyä myös tosi voimakkaita tunnetiloja. En tiedä onko tää friikin kuuloista, mutta mä pystyn ikäänkuin siirtämään positiivista energiaa ja tunnetiloja itseeni liikkumisen kautta. Ilman liikkumista mä olen ennen pitkää yksinkertaisesti tosi allapäin. Onko tää muille tuttua? Jos ei, niin suosittelen kokeilemaan. ;)

Mun kohdalla se on aina ollut niin; saan fyysisestä tekemisestä yksinkertaisesti niin hyvän olon, että hakeudun aina uudestaan sen pariin, vaikka väkisin. Vaikkei aikaa oikeasti muka olisi. Mulle on aina ollut tärkeämpää tehdä treeni kuin pitää koti siistinä tai käydä paljon ulkona. Siitä tulee vaan yksinkertaisesti niin hyvä olo, että se on kuin huumetta - sitä on pakko saada, uudestaan ja uudestaan.

Tän kisaprojektin kautta koen, että olen ottanut askelen siihen suuntaan, mitä mä haluan mun elämässä tehdä. Olen tehnyt tän päätöksen vain ja ainoastaan itseni takia - en mun ystävien, en sukulaisten odotusten, en miehen tai muidenkaan. Vain mun itseni. Olen halunnut kisata jo kauan, nyt sen teen. En ensi vuonna tai "sit joskus". Mun suuri haave on myös jatkossa yhdistää työ jollain tavalla tähän, mutta askel kerrallaan. Haaveilen siitä, että voin auttaa ihmisiä jollain tavalla: jakaa sitä hyvää oloa, jota mulle on suotu niin paljon. 

Mun vuoden teema onkin rohkeus. Mä haluan tehdä asioita siksi että rakastan niitä, en siksi että multa niitä odotetaan tai mun on "pakko". Mulla on edessäni pian kauppatieteiden maisteriksi valmistuminen ja sen myötä tietysti ihan uuden elämänvaiheen aloittaminen. Vaikka oonkin ollut jo pitkiäkin pätkiä töissä opiskeluvuosien välissä, opintojen loppuunsaattaminen tarkoittaa sitä, että epäsäännöllinen opiskelijaelämä on lopullisesti ohi ja pitäisi kohdistaa kurssi itseä inspiroivaan suuntaan. Kilpaileminen on mulle paitsi urheiluun liittyvää intohimoa, myös ikäänkuin symbolinen ele rohkeudesta ja hetkessä elämisestä. Koko kisamatka vaatii keskittymistä, kurinalaisuutta, intohimoa, päättäväisyyttä ja kykyä projektoida omat tunteet ja mieli toimimaan omaksi eduksi eikä itseä ja omia tavoitteita tuhoavasti. Mä näenkin, että mulla suurimmat haasteet on nimenomaan henkisellä puolella ja omien tunteiden valjastamisessa tavoitteeseen pääsemiseen edullisiksi.

Molemmat valmentajat oli muuten sitä mieltä, että sen muiden kisaajien kuvien kyttäämisen voi nyt unohtaa. Eivät kuulemma kumpikaan itsekään tee sitä. Kuvat on aina kuvia ja niistä ei voi päätellä loppujen lopuksi mitään. Se, mistä kulmasta kuvataan, valaistus, asento, kaikki vaikuttaa siihen miltä fysiikka kuvassa näyttää, joten ainakaan kisan kannalta niitä on ihan turha analysoida. :) Toivon, että kukaan teistä ei vertaile itseään myöskään mun kuviin.

Tässä esimerkiksi muutama erilainen räpsäsy selästä!

Eka kuva on vähän yläviistosta otettu ilman levitystä eli lihakset niin rentona kuin ne nyt kättä nostaessa on.

Mutta tadaa, kyllä se miniselkäkin vähän leviää. Tosin tässä huomaa, että kun valaistus ei oo oikein optimaalinen, niin ei näy paljon lihaksetkaan. (ps. body fitness -kisaajat älkää tuomitko mun iteopeteltua posea ;'D)

Viimesenä vielä miniselkä rentona. Näytän kovin pikkuruiselta (bikiniluokassa ei selkälihaksilla oo juuri merkitystäkään kunhan selässä nyt tasapainon vuoksi vähän leveyttä on ja näkee että treenattu on, mutta poseerauksissa ei siis selkää tuoda mitenkään esille) :) Ei varmaan olis yleisin kuva jonka joku postaa omasta selästään sosiaaliseen mediaan? Huono valo, ei selän levitystä ja jännitystä, njääh, booriiing. Kaikkihan me halutaan nähdä vaan niitä megamuskeleita.

Jos olis esimerkkinä jotain oikein hyvässä valossa ja hyvällä kameralla otettuja selkäkuvia niin ymmärtäisitte vielä paremmin mitä nyt tarkoitan sillä, että niitä nettiin postattuja kuvia ei todellakaan kannata tuijotella tai ainakaan itseään ja omaa kuntoa niihin vertailla. Nimittäin kyllä tästäkin pikkuruisesta selästä saa oikealla valolla ihan muhkun näköisen, uskokaa tai älkää. Eli kuvat on vaan kuvia, tää muistutuksena niin mulle itselle kuin teille kaikille!

Hoh, olipa taas ajatuksenvirtaa vailla päätä tai häntää. :D Kertokaa, herättikö mun ajatukset teissä mitään mietteitä? On aina kivempi kirjoitella kun kommentoitte jotain, muuten tuntuu että kaikki tilastoissa näkyvät lukijat on jotain haamuja vain, hihi. Kiva kun jaksatte lukea kuitenkin! Ihanaa viikkoa kaikille!

Iso kiitos <3

Mun tänkertainen Suomi-visiitti on sujunut kiireisissä mutta kivoissa merkeissä. Oon saanut nähdä kavereita ja sukulaisia, yhteistyökumppaneita ja valmentajaa, viedä kouluhommiakin askelen eteenpäin. Nyt mä istun bussissa matkalla tapaamaan toista valmentajaa, Marjoa. Kaiken kaikkiaan tehokas ja onnistunut reissu :)

Nyt on tähän väliin ihan pakko kiittää kaikkia teitä tosi isosti tsemppauksesta ja kauniista, kannustavista sanoista viimesimmän, "vähän" synkemmissä fiiliksissä kirjoitetun postauksen jälkeen. Saitte mut hymyilemään ja valoitte kyllä mielettömän määrän positiivista energiaa muhun. Iso kiitos siitä!

Eilisen valmentajan tapaamisen jälkeenkin mieli on taas rauhallisempi kunnon suhteen. Annalla on hyvä silmä lajin vaatimuksille, ja mun on nyt vaan luotettava siihen. Turha mennä liian kireeksi tässä vaiheessa ja kitkutella sitten loppudieetti kuihtuneen kehon kanssa. Nää on ekat kisat ja tottakai haluan viedä lavalle parasta mitä pystyn, mut tää on silti vielä monella tapaa oppimista ja kokeilemista sen osalta, miten tää kroppa mihinkin asiaan reagoi.

Yhdestä muustakin asiasta haluan kiittää yhtä tiettyä tyyppiä ;). Nimittäin, mä sain juuri lainaan yhden kauneimmista asuista, jonka olen päälleni pukenut. Bikinit, joissa kisaan mun ekat kisat! Ne on niin kauniit, etten oo tajunnutkaan miten kauniita ne voi olla lähietäisyydeltä nähtynä! En oo tähän mennessä kauheesti täpissy näitten kisoihin liittyvien tilpehöörien osalta, mutta nyt oon kyllä ihan täpinöissäni <3

Oon ymmärtänyt, että tässä on joku kirjoittamaton sääntö, et bikinien väriä ei saa etukäteen paljastaa, joten saatte nyt nähdä vaan mustavalkokuvan :D. Mulle ei sinänsä ole väliä jos/kun joku värin tietääkin, koska en ymmärrä mitä se muuttaa, mutta pidetään nyt ainakin osaa teistä vielä riipivässä epätietosuudessa :D.

Kaiken kaikkiaan kovin iloinen ja kiitollinen olo nyt. Tästä on hyvä jatkaa!

Upeaa Uutta Vuotta!

Takana on vuosi, joka on mun omalla kohdalla saanut niin nauramaan kuin itkemään, ilostumaan kuin suuttumaan, innostumaan kuin pitkästymään ja sen seurauksena taistelemaan kohti muutosta. Se, mikä on varmaa on se, että joka päivä on opettanut mulle jotain uutta ja kasvattanut mua ihan älyttömästi.

Olen oppinut ennen kaikkea enemmän itsestäni ja siitä, että elämässä ei voi miellyttää kaikkia. Rakastan tehdä ihmisiä iloiseksi, se on yksinkertaisesti mun luonteeseen sisälle ruuvattu ominaisuus, mutta mun on ollut myös oikeasti samalla pakko alkaa miettiä, mitä MÄ oikeasti haluan mun elämältä. Mistä asioista nautin, mikä tekee mut onnelliseksi. En sano, että mulla olisi nyt sitten yksiselitteinen vastaus tohon, mutta oon taas pidemmällä itseni tuntemisessa kuin vuosi sitten.

Yksi asia, mitä oon pyrkinyt myös kuluneena vuonna vaalimaan, on hetkestä nauttiminen. Mun toive on, että myös Sinä nauttisit elämästä ja sen pienistä ihanista, ohikiitävistä hetkistä joka ikinen päivä. Niin, että vaikka sulla onkin elämässä suurempia tavoitteita, voisit nähdä, että sulla on tää mahtava elämä jo TÄSSÄ ja NYT! <3

Jos uusi vuosi on se, mikä saa sut ajattelemaan niitä juttuja, mitä haluat elämältä, niin okei, mutta älä unohda että uusien ja suurten juttujen tekemiseen ei uutta vuotta tarvita. Ja elämääkin on jo ennen, kuin isot tavoitteet on saavutettu.

<3

Kuva on mun vuoden viimeisestä treenistä, joka oli hikinen, mutta mahtava jalkapuntti+plyometrinen. Yksi mun tavoitteista vuoden alusta alkaen oli palata kohti sitä hyvää oloa joka aikaisemmin treeneissä oli. Mennä eteenpäin kroppaa kuunnellen ja esimerkiksi selkäkivuista eroon päästen. Nyt kun katson taaksenpäin, nää asiat on todellakin toteutuneet! Oon todella todella kiitollinen siitä!

Kuuntele kroppaa!

Tein tänään tän treeniperiodin viimeisen kovan treenin ja tajusin, että kroppa taas jo huuteleekin huilia. Selkätreeni ei ollut sitä mitä se oli pari viikkoa sitten, vaikkakin ihan okei silti. Ehkä pieni "löysyys" ja fleguilu johtui osittain myös ihan vaan siitä, että tiesin monta kovaa viikkoa olevan taas takana ja yksi kevyt vain tämän treenin päässä.

Meillä on mun miehen kanssa ikuinen kina siitä, kuinka paljon ihmisen tarvitsee analysoida kehossa tapahtuvia muutoksia ja olotiloja. Mua itseäni se kiinnostaa ja teen sitä paljon. Mietin, mistä johtuu, että tänään on oikean jalan sisäreisi kipeä mutta vasurin ei. Mietin, miksi joskus treenin jälkeen on ihan älytön pumppi päällä, mutta joskus tuntuu kuin treeniä voisi vaan jatkaa ja jatkaa ja mitään lihaspaineita ei synny. Mietin, miksi viime viikolla vielä oli ihan superhuikea fiilis, mutta tällä viikolla hapottaa ja väsyttää. Mietin ihan kaikkea, vaikken omasta mielestäni ollenkaan stressaavaan sävyyn, vaan pikemminkin analyyttiseen. Mun mies kutsuu tätä ylianalysoimiseksi. :)

Mun oma mielipide on kuitenkin se, että kaikennäköisiä urheilulajeja kokeilleena ja vammojakin valitettavasti kärsineenä paras oppi on ollut oppia kuuntelemaan omaa kehoa. Tuntemaan, mitä se tarvitsee milloinkin voidakseen erityisen hyvin. Kun loukkasin aikanaan selkäni ja olo oli ihan joka sekunti fyysisesti kamala, kaipasin koko ajan sitä fiilistä joka mulla oli oman kehon kanssa ennen loukkaantumista. Ja pyrin aktiivisesti kohti sitä. Nyt alan olla lähellä sitä tosi hyvää fiilistä. Se on jännä, että kun nyt tässä lajissa kuntoa ja suoriutumista mitataan peilin ja kuvien välityksellä, tunnen, että mulla on potentiaalia paljon parempaan enkä ole päässyt vielä siihen fiilikseen, kun tuntuu että kroppa toimii kuin ajatus - vaikka itse kuvien osoittama kunto onkin muutaman kuukauden sisällä mennyt "parempaan" päin (mikä sitten kullekkin on "parempi" kunto).

Suosittelenkin siis, että treenatessasi ja mahdollisesti tiettyä ohjelmaa noudattaessasikin olet myös itse herkkä oman kropan jatkuvasti lähettämille signaaleille. Toivon, että opit tietämään, mikä on se superfiilis kun endorfiinit jyllää ja kehitystä ei voi pysäyttää mikään, ja mikä taas on se pienikin signaali siitä, että kaikki ei ole kohdillaan. Mä en todellakaan tarkoita, että nyt saat hyvän tekosyyn jäädä joka toinen päivä sohvalle kaukosäädin kädessä koska "tää on sitä mitä mun kroppa tänään tarvii", mutta joskus sekin on fiksumpaa kuin salille väkisin meneminen. Monet vammat ja ylirasitustilat on seurausta pidemmällä aikavälillä syntyneistä virheasennoista ja muusta väärästä kuormittumisesta, ja mitä aikaisemmassa vaiheessa osaat tulkita kropan pyynnöt kohdella sitä tietyllä tapaa, sen pitkäjänteisempää sun treenaaminen tulee olemaan!

Mikä on kun ei naisesta kuulu?

Mä oon viettänyt blogin osalta hiljaiseloa näköjään jo aika kauan! Kiva, että ootte kuitenkin käyneet poikkeamassa täällä. Nainen on edelleen elossa ja täysissä voimissaan, mutta kouluhommat, eli se vihonviimenen gradu ja siihen liittyvien artikkelien kahlaaminen on vienyt viime päivistä aika paljon.

Mun on ollut suoraan sanottuna tosi vaikea keskittyä ja motivoitua saattamaan toi koulu ihan oikeasti loppuun, ja siitä kertookin omaa tarinaansa tää aika, jonka olen onnistunut tähän gradun "tekemiseen" käyttämään. Muut asiat kiinnostaa sitäkin enemmän, mutta nyt tarvitaan vaan sitä hyvin kuuluisaa itsekuria ja keskittymistä, jotta pääsen täystehoilla tekemäänkin niitä muita asioita. Eyes on the prize ja silleen.

Ajattelin tehdä teille ihan ihkaoikean fitness-siirappi-postauksen eli kuvapläjäyksen viime aikojen arkijutuista! Enjoy <3 ;)

Päivän paras fiilis on aina kun saa vetää salivermeet niskaan ja lähtee nostamaan RAUTAA!

Ruokaa, ruokaa, ruokaa. Vaikka oon hitusen miinuksilla jo kaloreiden suhteen ja kunto on aavistuksen tiivistynyt, energiaa on vaikka muille jakaa. Treenit on sujuneet tässä periodissa aivan mielettömillä fiiliksillä ja oon siitä superonnellinen!

Gainss... ::D

Voiko joku kertoa mulle, mitä noi harmaat juurekset on? Ostin ne bataatteina, mutta jos ne on bataatteja, ne on jotain hyvin kummaa lajiketta! Raakana sisältä valkosia ja kypsyessään tommosia harmaita... Ihan hyviä ne silti oli, vähän makeempia kuin normibataatti.

Mun lempparitankkaus on tehty viime viikot sushilla. Se vaan on niin hyvää ja seuraavan päivän treenit kulkee näillä hiilarivarastoilla kun unelma.

Koska ihania treenihousuja ei voi olla koskaan liikaa. Mun miehen ennakkojoululahja mulle (Victoria's Secretistä, kun joku kuitenkin kysyy:).

Lopuksi vielä motivaatioteksti teille kaikille ja mulle itselleni lähinnä ton graduni kanssa. :) Oonkin alkanut viljelemään noita fitnessihmisten instagram-profiileista tuttuja treenimotivaatio- ja inspiraatiolauselmia itselleni gradua tehdessäni ;D En tarvi lisämotivaatiota salille lähtemiseen koska se on aina vaan yhtä kivaa, mutta joku vois ehkä sitoa mut hetkeksi aikaa tuoliin ja kääntää mun aivot sellaseen moodiin, että unohdan hetkeksi kaiken muun kuin edessä nököttävän satasivuisen tekstini. :)

Tsemppiä treeneihin ja käykääpä välillä kommentoimassa ja ilmiantamassa teidän omatkin blogit, olisi hauska tutustua teihin enemmän!

Happy Monday

Viikko pyörähti taas kivasti käyntiin. Itsellä se jatkuu treenien osalta vielä huomisen päivän kevyissä tunnelmissa, mutta keskiviikkona päästään taas tekemisen makuun, huh! On ihan jo ikävä kunnon riehumista.