Täällä mennään taas hymy korvissa ja energiat katossa...koska nainen. :D On kivaa olla nainen, koska fiilis voi vaihtua silmänräpäyksessä maansamyyneestä innostuneeksi ja valoisaksi. Jee, mitä elämä oliskaan ilman tunteita. :'D
Koska edessä olevaan kisaan on pyritty hakemaan vielä vähän kireämpää lookkia, aloitetaan viimeiset kiristelytkin tällä kertaa jo aikaisemmin. Mulla kroppa sitoo suht reippaasti nestettä itseensä, joten sinänsä en oo ollut kovin huolissani pienestä pehmeydestä mikä peilistä vielä tällä erää näkyy. En toisaalta usko, että tulen olemaan tässäkään kisassa porukan kireimpiä, mutta toivon mukaan kunto on ainakin pikkuisen napakampi kuin Fitness Classicissa. Paino on tippunut tasaiseen tahtiin, joten jotain on kropasta lähtenyt. Mä olen edelleen sitä mieltä, että bikinissä ei tulisi olla yhtä kireä lavalla kuin muissa keholajeissa, mutta yksilöllistähän sekin on, millainen kunto ketäkin kisaajaa parhaiten tässä moniulotteisessa lajissa pukee. Naisellisuus kuitenkin kunniaan, sanon mä ;)
Mitähän muuta. Halusin vaan tulla kertomaan että treenaaminen on niin torkeen kivaa hommaa. Se vaan on, ei siitä pääse mihinkään. :D Vaikka hapottaa ja väsyttää tällä hetkellä joka ikinen toisto ihan siitä treenin ensimmäisestä lähtien, niin silti siellä salilla on vaan kivaa ja sinne on pakko päästä.
Mä oon huomannut nyt dieetin edetessä myös sellasen jännän homman, että itselleni sopii parhaiten semmonen tyyli, että teen vaan ja ainoastaan tätä omaa juttua, enkä pahemmin tarkkaile muiden fiiliksiä tai ainakaan jää vellomaan niitä mielessäni. Kuulostaa kylmältä, mutta kylmä ihminen mä en ole laisinkaan - pikemminkin liian empaattinen. Jään empaattisena ihmisenä ihan liian helposti fiilistelmään ja märehtimään niitä muiden ihmisten negatiivisia tunteita, esimerkiksi dieettikokemuksia. Mulle on siis pahin virhe jäädä hurjan paljon miettimään, miten jollain muulla kisaajalla tai dieettaajalla homma toimii. Eli siis suomeksi mun ei kannata lähteä vertailemaan itseäni muihin, koska se on mulle melkonen mind-fuck. Tässä voin tietysti kehittyä lisää siten, että opin paremmin erottamaan muiden fiilikset omistani, eli voin olla toisen, mahdollisesti vaikeita aikoja läpikäyvän tukena silti ottamatta siitä liikaa henkistä taakkaa itselleni. Projekti henkinen kasvu jatkukoon!
Tajusin nimittäin, että esimerkiksi koko alkudieetin odotin sitä hetkeä, kun tää koko homma alkaa tuntua ihan hirveeltä ja kamalalta, ja alan inhota koko touhua ja katumaan sitä, että koskaan lähdin kisadieetille. Odotin ja odotin ja aloin suorastaan kaivamaan niitä negatiivisia tuntemuksia itsestäni, koska en vaan voinut hyväksyä sitä, että edelleen tuntui kivalta ja salille oli aina vaan yhtä innostavaa lähteä vaikka dieetti eteni viikko viikolta. "Nyt mulla on enää 1600 kaloria, kyllä varmaan kohta alkaa tuntua ihan hirveeltä kaikki ja aerobistakin näin kauheesti, ei tää voi kyllä olla enää kohta kivaa... Varmaan tulee nyt kilpirauhasongelmia ja tuhoan mun aineenvaihdunnan ja sitten saan syyttää vaan itseäni." Ja mistä nää ajatukset ja odotukset tuli? No siitäpä tietenkin, että näin olin kuullut homman etenevän muilla kisaajilla. Ajattelin, että niinhän se tulee menemään mullakin.
Mun mies herätti mut tähän maailmaan jossain vaiheessa sanomalla että "eihän sulla ole mitään hätää, mitä sä oikein panikoit ja mietit jotain hiton kalorimääriä? Jos sä tykkäät edelleen treenata ja homma toimii, niin onko sun pakko ruveta väkisin etsimään itselles jotain ongelmaa tästä?" Bling! Joku lamppu sytty mun päässä ja totesin että EI, ei todellakaan ole pakko ehdoin tahdoin miettiä paniikissa kuinka mulle varmasti iskee burn-out jossain vaiheessa, koska ei nyt tällä erää Luojan kiitos mulle ollut niin käymässäkään. Mikä ihana vapauttava tunne, hahaa. Jos mulle 1600 kalorin dieetillä treeni maistuu, niin mitäs hittoa. Pakkoko siinä on miettiä, että nyt on niin vähän kaloreita että mun on oltava väsynyt ja vihattava kaikkea kun naapurin Liisallekin niin kävi dieetillä.
En tarkoita sitä, että kisadieetteihin liittyviä (valitettavasti melko yleisiäkin) ongelmia pitäisi väheksyä. En todellakaan. Ne on hyväkin tiedostaa ja ottaa vakavasti. Mutta se mitä vain omalla kohdallani tajusin, oli että olin itse ottanut ne vähän turhankin vakavasti, ja olin tavallaan etukäteen varautunut siihen, että kroppa jotenkin sekoaa dieetin seurauksena ihan täysin. Vaikken näistä ajatuksista ehkä tänne ole aikaisemmin kirjoittanut, niin tavallaan olen koko ajan pelännyt, että päädyn olemaan taas yksi surullinen tapaus, joka kisadieetin seurauksena on pistänyt kroppansa ja pääkoppansa niin sekaisin, että siihen loppuu into harrastaa enää yhtään mitään urheilua.
Niitä negistelyhetkiä on kyllä tullut ja ihan takuuvarmasti tulee jatkossakin, mutta oon tajunnut jälkeenpäin, että ne on liittyny mulla todella selkeesti hormonikiertoon. Ne on lopulta ihan samanlaisia mielialanvaihteluja kuin dieetin ulkopuolellakin. Ei siis mitään syytä tehdä ongelmaa asiasta, joka ei ole ongelma. Kohta on aikaa taas treenata plussakaloreilla ja sit nauran itelleni että pitikin tuhlata aikaa turhista asioista stressaamiseen keväällä. Varmasti tulee huonoja päiviä ihan dieetin ulkopuolellakin, ei siihen tarvita kisadieettiä mulla ainakaan. Mä olen esimerkiksi menkkojen aikana ihan järkyttävä hormonihirviö. Saan tyhjästä uskomattomia raivokohtauksia tai saatan itkeä hysteerisesti koko päivän putkeen. Että siinä sitä normaalia ja tasasta tunne-elämää. :D Ei vaan löydy kuukautta, johon ei yhtä tai kahta uskomattoman p*skaa päivää mahtuisi - tältä naiselta ainakaan. Kisadieettiä en enää mielialanvaihteluista syytä, vaan unohdan nyt nää turhat pohdinnat siitä, kuinka luulen, että kaikki tulee tai olisi tullut mun kohdalla menemään.
Sellaisia pohdintoja täällä. Mites te olette tämän asian kokeneet? Käyttekö läpi kavereiden fiiliksiä ja fiilistelette niitä sitten itse? Ja jos jollain on hyviä vinkkejä siihen, kuinka erottaa muiden tuntemukset omistaan ja antaa niiden olla liikaa vaikuttamatta itseensä, niin kertokaa nyt rakkaat mullekkin! :D
Koska edessä olevaan kisaan on pyritty hakemaan vielä vähän kireämpää lookkia, aloitetaan viimeiset kiristelytkin tällä kertaa jo aikaisemmin. Mulla kroppa sitoo suht reippaasti nestettä itseensä, joten sinänsä en oo ollut kovin huolissani pienestä pehmeydestä mikä peilistä vielä tällä erää näkyy. En toisaalta usko, että tulen olemaan tässäkään kisassa porukan kireimpiä, mutta toivon mukaan kunto on ainakin pikkuisen napakampi kuin Fitness Classicissa. Paino on tippunut tasaiseen tahtiin, joten jotain on kropasta lähtenyt. Mä olen edelleen sitä mieltä, että bikinissä ei tulisi olla yhtä kireä lavalla kuin muissa keholajeissa, mutta yksilöllistähän sekin on, millainen kunto ketäkin kisaajaa parhaiten tässä moniulotteisessa lajissa pukee. Naisellisuus kuitenkin kunniaan, sanon mä ;)
Mitähän muuta. Halusin vaan tulla kertomaan että treenaaminen on niin torkeen kivaa hommaa. Se vaan on, ei siitä pääse mihinkään. :D Vaikka hapottaa ja väsyttää tällä hetkellä joka ikinen toisto ihan siitä treenin ensimmäisestä lähtien, niin silti siellä salilla on vaan kivaa ja sinne on pakko päästä.
Mä oon huomannut nyt dieetin edetessä myös sellasen jännän homman, että itselleni sopii parhaiten semmonen tyyli, että teen vaan ja ainoastaan tätä omaa juttua, enkä pahemmin tarkkaile muiden fiiliksiä tai ainakaan jää vellomaan niitä mielessäni. Kuulostaa kylmältä, mutta kylmä ihminen mä en ole laisinkaan - pikemminkin liian empaattinen. Jään empaattisena ihmisenä ihan liian helposti fiilistelmään ja märehtimään niitä muiden ihmisten negatiivisia tunteita, esimerkiksi dieettikokemuksia. Mulle on siis pahin virhe jäädä hurjan paljon miettimään, miten jollain muulla kisaajalla tai dieettaajalla homma toimii. Eli siis suomeksi mun ei kannata lähteä vertailemaan itseäni muihin, koska se on mulle melkonen mind-fuck. Tässä voin tietysti kehittyä lisää siten, että opin paremmin erottamaan muiden fiilikset omistani, eli voin olla toisen, mahdollisesti vaikeita aikoja läpikäyvän tukena silti ottamatta siitä liikaa henkistä taakkaa itselleni. Projekti henkinen kasvu jatkukoon!
Tajusin nimittäin, että esimerkiksi koko alkudieetin odotin sitä hetkeä, kun tää koko homma alkaa tuntua ihan hirveeltä ja kamalalta, ja alan inhota koko touhua ja katumaan sitä, että koskaan lähdin kisadieetille. Odotin ja odotin ja aloin suorastaan kaivamaan niitä negatiivisia tuntemuksia itsestäni, koska en vaan voinut hyväksyä sitä, että edelleen tuntui kivalta ja salille oli aina vaan yhtä innostavaa lähteä vaikka dieetti eteni viikko viikolta. "Nyt mulla on enää 1600 kaloria, kyllä varmaan kohta alkaa tuntua ihan hirveeltä kaikki ja aerobistakin näin kauheesti, ei tää voi kyllä olla enää kohta kivaa... Varmaan tulee nyt kilpirauhasongelmia ja tuhoan mun aineenvaihdunnan ja sitten saan syyttää vaan itseäni." Ja mistä nää ajatukset ja odotukset tuli? No siitäpä tietenkin, että näin olin kuullut homman etenevän muilla kisaajilla. Ajattelin, että niinhän se tulee menemään mullakin.
Mun mies herätti mut tähän maailmaan jossain vaiheessa sanomalla että "eihän sulla ole mitään hätää, mitä sä oikein panikoit ja mietit jotain hiton kalorimääriä? Jos sä tykkäät edelleen treenata ja homma toimii, niin onko sun pakko ruveta väkisin etsimään itselles jotain ongelmaa tästä?" Bling! Joku lamppu sytty mun päässä ja totesin että EI, ei todellakaan ole pakko ehdoin tahdoin miettiä paniikissa kuinka mulle varmasti iskee burn-out jossain vaiheessa, koska ei nyt tällä erää Luojan kiitos mulle ollut niin käymässäkään. Mikä ihana vapauttava tunne, hahaa. Jos mulle 1600 kalorin dieetillä treeni maistuu, niin mitäs hittoa. Pakkoko siinä on miettiä, että nyt on niin vähän kaloreita että mun on oltava väsynyt ja vihattava kaikkea kun naapurin Liisallekin niin kävi dieetillä.
En tarkoita sitä, että kisadieetteihin liittyviä (valitettavasti melko yleisiäkin) ongelmia pitäisi väheksyä. En todellakaan. Ne on hyväkin tiedostaa ja ottaa vakavasti. Mutta se mitä vain omalla kohdallani tajusin, oli että olin itse ottanut ne vähän turhankin vakavasti, ja olin tavallaan etukäteen varautunut siihen, että kroppa jotenkin sekoaa dieetin seurauksena ihan täysin. Vaikken näistä ajatuksista ehkä tänne ole aikaisemmin kirjoittanut, niin tavallaan olen koko ajan pelännyt, että päädyn olemaan taas yksi surullinen tapaus, joka kisadieetin seurauksena on pistänyt kroppansa ja pääkoppansa niin sekaisin, että siihen loppuu into harrastaa enää yhtään mitään urheilua.
Niitä negistelyhetkiä on kyllä tullut ja ihan takuuvarmasti tulee jatkossakin, mutta oon tajunnut jälkeenpäin, että ne on liittyny mulla todella selkeesti hormonikiertoon. Ne on lopulta ihan samanlaisia mielialanvaihteluja kuin dieetin ulkopuolellakin. Ei siis mitään syytä tehdä ongelmaa asiasta, joka ei ole ongelma. Kohta on aikaa taas treenata plussakaloreilla ja sit nauran itelleni että pitikin tuhlata aikaa turhista asioista stressaamiseen keväällä. Varmasti tulee huonoja päiviä ihan dieetin ulkopuolellakin, ei siihen tarvita kisadieettiä mulla ainakaan. Mä olen esimerkiksi menkkojen aikana ihan järkyttävä hormonihirviö. Saan tyhjästä uskomattomia raivokohtauksia tai saatan itkeä hysteerisesti koko päivän putkeen. Että siinä sitä normaalia ja tasasta tunne-elämää. :D Ei vaan löydy kuukautta, johon ei yhtä tai kahta uskomattoman p*skaa päivää mahtuisi - tältä naiselta ainakaan. Kisadieettiä en enää mielialanvaihteluista syytä, vaan unohdan nyt nää turhat pohdinnat siitä, kuinka luulen, että kaikki tulee tai olisi tullut mun kohdalla menemään.
Sellaisia pohdintoja täällä. Mites te olette tämän asian kokeneet? Käyttekö läpi kavereiden fiiliksiä ja fiilistelette niitä sitten itse? Ja jos jollain on hyviä vinkkejä siihen, kuinka erottaa muiden tuntemukset omistaan ja antaa niiden olla liikaa vaikuttamatta itseensä, niin kertokaa nyt rakkaat mullekkin! :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä viesti <3