Bikini fitness - unelmaa vai vain osa elämää?

Mulle on jäänyt hämärän peittoon, miksi moni puhuu bikini fitness -kisoihin osallistumisesta suurena unelmanaan. Miksi se on unelma? Kysyessäni tämän kysymyksen tarkoitukseni ei ole vähätellä kenenkään unelmia, vaan haluan aidosti tietää. Kuulisin tosi mielelläni, jos joku lukija kokee asian näin!

Moni puhuu että lähtee kisoihin treenatessaan kulkemaan kohti unelmaansa, lisäten yleensä siihen päälle vielä, että välittämättä muista ihmisistä. Kun kisa sitten koittaa, oliko se todella unelmien täyttymys? Kannattiko olla välittämättä muista ihmisistä, suhtautua ylimielisesti kitaransoittoon hurahtaneeseen tai crossfitiä harrastavaan kaveriin tai vastata tiukka ei jokaiseen illanistujaiskutsuun?

Kuva: Body-lehti

Mun mielestä nimittäin itsekin toteuttamani elämäntavan ei tarvitse tarkoittaa muun elämän loppumista tai muiden ihmisten intohimon kohteiden väheksymistä. Koska maailma kyllä pyörii teet mitä teet, syöt mitä syöt ja hyväksyt elämääsi kenet hyväksyt. Kisaaminen voi olla elämässäsi mukana ja antaa sulle paljon upeita kokemuksia, vaikket kaikelle muulle selkääsi kääntäisikään.

Itselleni kisaaminen ei ole itsetarkoitus. Elän elämääni kuten parhaaksi näen ja koen, että kisaaminen antaa mulle hienoja tunnekokemuksia ja on myös motivoivaa, hauskaa ja vahvistaa mussa tiettyjä ominaisuuksia, kuten sinnikkyyttä ja pitkäjänteisyyttä. En silti yritäkään väittää itselleni, että kisaaminen olisi tärkein asia elämässäni.

Päätin taannoin valmistumisen häämöttäessä, että nyt jos koskaan on vihdoin aika lähteä määrätietoisesti suuntaamaan kohti alaa, joka minua on koko elämäni kiinnostanut: hyvinvointi, urheilu, liikunta. Kisaamisen tarkoitus oli alunperin toimia ikäänkuin "työhakemuksena", osoituksena siitä, että jotain on tullut treenirintamalla elämän aikana tehtyä ja että olen valmis työskentelemään päämäärätietoisesti kohti tavoitteitani. Tämä pätee elämän muillakin osa-alueilla. Kisoihin osallistuminen ei missään vaiheessa ole noussut niin suureen rooliin elämässäni, että kaikki muu olisi pyyhkiytynyt pois mielestäni, olisin hylännyt ei-fitness-kaverit tai olisin alkanut tuomita ihmisiä heidän elämäntapojensa perusteella. Pikemminkin erilaisuus on se mikä mua kiehtoo, ja ihminen joka on löytänyt oman juttunsa on mun silmissä yleensä tosi kiinnostava. Harvan vuoden salilla treenanneen "IFBB bikini athlete":n jutut jaksaa sytyttää yhtä paljon kuin vaikka oikeasti asiansa tuntevan kitaristin, puusepän tai olutpanimon perustajan. Omaa juttuani teen toki täysillä ja voi olla, että muakaan ei joku jaksa kuunnella, mutta se on mulle myös täysin ok. Ei kaikkien tarvi kaikkia jaksaa tai kaikista tykätä, pääasia että itse kokee olevansa onnellinen ja pääsevänsä toteuttamaan itseään.

Jotenkin on pistänyt pohdiskelemaan taas näitä, kun bikini fitnestä on uutisoitu mm. Iltalehdessä ja monelle kisaajalle tämä tuntui olevan punainen vaate. Musta Iltalehden tekstissä oli monta erinomaista pointtia. Esimerkiksi syömishäiriöiden yhdistäminen fitness-lajeihin ei ole mikään uusi juttu, enkä itsekään ole ihan vakuuttunut, toimiiko nämä lajit parhaana keinona päästä eroon pakkomielteisestä suhtautumisesta syömiseen. Onhan se mahtavaa, että anoreksiasta on parannuttu, mutta onko se sitten hienompaa, että saa ahdistuskohtauksen, jos joutuu syömään salaatin, jota ei ole kipattu lautaselle vaa'an kautta? :( Toisaalta mikä tällaisen ihmisen sitten parantaa, en kyllä osaa antaa siihen parempiakaan eväitä - valitettavasti.

Moni julistaa myös, kuinka fitness-lajit ovat urheilua, eivät kauneuskilpailu. Mutta mutta, valitettavasti lavalla kyse on juuri "kauneus"kilpailusta, joskin kauneusihanne poikkeaa Miss Universum -kisoista. Lavalla nähdään vain se, mitä sinne tuot. Ei sitä, kuinka monta kiloa onnistuit pudottamaan, kuinka rankka viimeistelyviikkosi oli, kuinka kaverit uskoivat tai eivät uskoneet sinuun, kuinka paljon pistit elämääsi tai rahaasi likoon kisaa varten... Nope, none of these. Vain se, kuka onnistuu näyttämään hetken parhaalta lavalla. Joskus se tuntuu epäreilulta, mutta se on näiden lajien henki. Tuomari ei kelaa pikakelauksella kisadieettiäsi läpi, ei katso ennen & jälkeen -kuviasi ihastellen sitkeyttäsi eikä välttämättä syty lookkiisi vaikka omasta mielestäsi se olisi lavan kuumin. Kyse on kuin onkin siis pinnallisista lajeista ja jos ei sitä ole valmis hyväksymään, on ehkä parempi valita toinen laji.

En pidä ulkonäkökeskeisiä treenitavotteita pahana asiana, mutta samalla toivoisin ihan älyttömästi, että ihmiset osaisi enemmän NAUTTIA omasta kehostaan ja siitä treenaamisesta. Vaikka sulla joskus olisi sellainen kroppa jota mahdollisesti kadehdit, josta unelmoit, jota tavoittelet...olisitko sittenkään sen onnellisempi kuin nyt? Jos sulla menee esimerkiksi viisi vuotta unelmakropan työstämiseen, heitätkö nuo viisi vuotta romukoppaan odottaessasi sitä hetkeä, kun olet saavuttanut unelmakropan ja saat luvan olla onnellinen? Ei kannata. En usko onnen löytyvän peilistä silloinkaan, kun se elämää suurempi tavoite on saavutettu.

Entä sitten unelma bikini fitness -kisoista? Liittyykö sekin unelmaan unelmakropasta? "Silloin olen täydellinen, silloin voin olla onnellinen." En ala nyt jauhamaan "yhden päivän kunnosta" tai mistään muustakaan kuluneesta illuusioihin liittyvästä läpändeeroksesta, mutta uskon, että elämästä kannattaa nauttia useampana kuin yhtenä tai kahtena (kisa)päivänä vuodessa.

Toisia kisakunto motivoi, toisia ei. Mulle se on lähinnä työkalu. Ihmiset haluavat katsoa kuvia timmeistä lajitovereistaan, joten otetaan sitten kuvia kun kunto on timmi. Mutta ihan mielelläni olen vähän naisellisen pyöreä sieltä täältä normaalisti :). Ei se saa mua tuntemaan oloani huonoksi. Ehkä joskus saatan myöhemmin kuvista katsoa, että tulipa oltua pyöreäposkinen. Mutta sillä nimenomaisella hetkellä mulla on silti todennäköisesti ollut oikein hyvä olla ;D Enkä tiedä käykö tätä muille, mutta omalla kohdallani mun silmätkin ikään kuin tottuu omaan ulkomuotoon, enkä siis tajua välttämättä peilistä kuinka paljon sitä on tullu otettua lisää elopainoa...eli vanha viisaus "kannattais joskus katsoo peiliin" ei päde mun kohdalla... :D Ehkä oon vaan onnekas. Jonkun muun silmissä pallero, omissani ihan sama vanha minä.

Muistakaa, onni ei löydy peilistä vaan jostain ihan muualta.

<3

Tunteet ja treenaaminen

Tunteet - miten yhdistää ne tavoitteelliseen treenaamiseen? Täytyykö olla suorittava masiina, joka puksuttaa eteenpäin tunteettomasti ja fiiliksistä välittämättä? Tää on mulle itselleni tärkeä aihe, sillä mä olen todella tunteellinen ihminen. Erilaiset tunnetilat tunnen tosi vahvoina, oli ne sitten positiivisia tai negatiivisia. Vaikka isossa mittakaavassa mun elämäntapa tuottaa mulle äärimmäisen isoja hyvänolon kokemuksia, niin tulee niitäkin hetkiä, kun väsyttää, ärsyttää, masentaa - tai kun koko treenaaminen tuntuu älyttömältä pelleilyltä. 

Kun treenaa tavoitteellisesti, on sanomattakin selvää, ettei voi mennä eteenpäin täysin fiilispohjalta. Tulee päiviä, jolloin ei yksinkertaisesti vois vähempää kiinnostaa noudattaa dieettiä tai lähteä aamulenkille. Tulee päiviä, jolloin kaikki tuntuu tosi merkityksettömältä. Mitä mä tästä saan? Kenelle mä tätä teen?

Mitäs sitten tapahtuu, jos negatiivisten ajatusten vallatessa mielen antaudun täysin niiden valtaan ja toimin sen mukaisesti? Ainakaan en etene kohti tavoitettani sinnikkäästi ja päämäärätietoisesti. Tavoite onkin se, mistä tällä hetkellä ammennan mun energiat. Koitan pitää mielessäni isomman kuvan niinä hetkinä, kun turhauttaa, ärsyttää ja väsyttää. Ne on niitä pieniä ohikiitäviä hetkiä, joiden en halua antaa ottaa musta yliotetta.

Paitsi päätösten tekemisen ja niissä pysymisen sekä tiukan tekemisen voimin eteenpäin menemistä, myös positiivisia tunnetiloja voi treenata ja niiden syntymistä vähän edesauttaakin. 

Hymy on ensimmäinen askel. Hymyn (edes väkisin väännetyn tekohymyn) on tutkittu aiheuttavan endorfiinin muodostumista kehossa, joten kannattaa kokeilla leveää hymyä vaikkei yhtään just nyt siltä tuntuisikaan. Suomessa hymy on mun mielestä aika aliarvostettu ele, mutta mun mielestä kannattaa silti sinnikkäästi kokeilla hymyilemistä ja ilon jakamista sitä kautta muillekin ihmisille. Hymy nimittäin tarttuu! Kokeileppa joskus hymyillä tuntemattomillle vastaantulijolle...jokunen saattaa Suomessa katsoa sinua kuin tärähtänyttä, mutta kun tarpeeks kauan yrität, kyllä sieltä saat hymyn vielä takaisinkin. :)

Hyvä musiikki. Se on mulle myös yksi tärkeä keino vaikuttaa fiilikseen. Kuuntelen musiikkia lähinnä aerobisten aikana, ja nyt dieetillä ne hetket ovatkin olleet mulle latautumis- ja keskittymishetkiä, aikaa itseni kanssa ja aikaa keskittyä nimenomaan sen hyvän olon etsimiseen kehossa syntyvien fiilisten kautta. Hiki virtaa pitkin kehoa, musa soi, kroppa on niin elossa kuin olla voi, kaikki aistit valppaina... Ihanaa.

Positiivisen asenteen säilyttäminen. Mikä voisi olla enää kliseisempää - mutta toimivampaa? Jos hoet itsellesi kuinka surkea tyyppi olet ja kuinka inhottavia muutkin ihmiset sua kohtaan koko ajan ovat, kuinka huono työpaikka sulla on, kuinka kaukana olet vielä tavoitteistasi ja kuinka mahdotonta sun tulee ikinä olemaan niitä saavuttaa...niin sitä valitettavasti saa mitä tilaa. Vala itseesi sen sijaan positiivisia ajatuksia, aluksi vaikka sitten väkisin. Mä onnistun tässä! Mä oon hyvä tyyppi, ja haluan näyttää sen myös muille! Kuinka ihania ihmisiä mulla ympärilläni onkaan! jne. You get the point. Huomaat ennen pitkää, että ajatuksesi ovat oikeasti kääntyneet tuohon jälkimmäiseen malliin, eikä sun tarvitse enää teennäisesti yrittää manipuloida itseäsi ajattelemaan positiivisesti.

Kuitenkin, kuten alussa sanoin, tulee niitä hetkiä, jolloin kaikesta yrittämisestä huolimatta fiilis on suorastaan surkea. Ne ovat niitä hetkiä, kun pitää vain tunteettomasti suorittaa. Itse olen koittanut opetella kuuntelemaan kroppaa ja olotiloja herkällä korvalla, mutta myös sulkea korvani niiltä olotiloilta oikeissa paikoissa. Joskus on paikkansa sillekin, että menee punttiksen sijasta sohvalle, mutta aika usein salille lähdön jälkeen fiilis onkin kääntynyt parempaan päin - kun vaan tekee, eikä meinaa.

Meitsi lähtee siis nyt salille! Siitä huolimatta, että fiilis oli aamulla todella nuupahtanut ja energiatasot nollissa. Tätä tekstiä naputellessani muistutin kuitenkin samalla myös itselleni, että elämähän olikin ihanaa ja mä olen menossa kohti isoja tavoitteita, joihin uskon että pystyn!

Positiivista loppuviikkoa ihanat <3 Menkää kohti tavoitteitanne ja uskokaa itseenne!

Kannattaako kisata fitness-lajeissa 17-vuotiaana?

"Hei, hurjasti tsemppiä loppurutistukseen kisoja varten!:) Noista sun sneak peek-kuvista päätellen likka on kyllä hurjassa kunnossa muuhun tasoon nähden (mitä nyt olen blogeja seurannut), veikkaisin että tuut kyllä pärjäämään! 

Mulla olis pari kysymystä, joihin olis kiva jos voisit vastata ja kertoa mielipiteesi. Eli ilmeisesti treenaat Annan ja Marjon tiimissä, ootko ollut tyytyväinen? Mikä niillä on hintaluokka? Jos et tarkasti voi sanoa niin suurinpiirtein?:) Ootko oppinut lajista paljon siirryttyäsi valmennukseen ja koetko että se on hintansa väärti? Oon ite nuori 17v.-tyttönen ja harkinnut tässä reilun vuoden kilpailua, mutta välillä tuntuu että minusta ei ole siihen ja että laji on lisäksi liian kallista eikä sen arvoista. Seuraan kyllä suurella innolla lajia ja "sisaruslajeja" ihan kehonrakennukseenkin asti. En vain tiedä pystyisinkö heijastamaan saman innon myös omaan tekemiseen, jos alan ottaa lajin vakavemmin. Tuntuuko/tuntuiko susta ikinä siltä että et olet varma pystytkö tähän ennen kuin kisaamispäätöksen teit? Onko dieetti juuri niin kurinalaista ja raskasta aikaa, että "kaikki" nautinto elämästä katoaa, niin kuin puhutaan? Sanotaan että on rakastettava sitä mitä tekee ja suhtauduttava posiitivesti urakkaan, jolloin dieettikin kevenee henkisellä tasolla. Mutta oikeastikko kilpailijat tykkäävät kovasti treenaamisesta ja puhtaasti syömisestä? Kenties jossain määrin aamuaerobisistakin? Vai tekeekö moni kilpailija sitä lähinnä vain, koska sillä tavoite saavutetaan. Itse en voi sanoa nauttivani näistä asioista erityisesti, mutta toki treenin jälkeen tulee aina tosi hyvä mieli. Mietinkin että onko tämä laji vain väärä minulle, jos en koe suurta intohimoa kun taas on rääkki edessä ja en halua vapaaehtoisesti syödä puhtaasti. Vai tottuuko tähän kaikkeen ajan myötä vai enkö vain ole sitä "oikeaa tyyppiä"..? Tällaisia pohdintoja, olisi kiva tietää samaistutko/luuletko että muutkin kanssakilpailijat ajattelevat samoin kuin minä ja muutenkin mielipiteitä:)"

Jokunen hetki on vierähtänyt jo siitä, kun sain tän kommentin tänne blogiin, mutta on jäänyt vastaamatta, koska halusin ehtiä kunnolla kirjoittaa vastauksen. Mun mielestä nää tämän lukijan kysymykset on nimittäin ihan älyttömän hyviä, ja voipi olla, että vastailen samalla monen muunkin samoja juttuja pohtivan kysymyksiin. Mulla on sellainen kutina, että blogini lukijoiden joukossa on nuorta väkeä jonkin verran - voin toki olla väärässäkin, koska minähän sitä en tiedä, keitä te tuhannet täällä vierailevat tyypit olette. Kiinnostavaa olis kyllä tietää. ;)

Ihan ekana lyhyesti tiimistä, jonka alla kisaan. Team24Gold on Anna Virmajoen ja Marjo Krishin tiimi, jossa meitä on pienehkö määrä, n. 20 tyttöä. Tiimillä ei ole tarkoituksena kasvaa kovin isoksi ja tuo määrä on aika lailla vakio, näin olen ymmärtänyt. Hinnoista kehoitan kyselemään suoraan Marjolta, mutta varmaankin aika samaa hintaluokkaa kuin monessa muussakin tiimissä. Eipä tuo ilmaista ole todellakaan, vaan laji vaatii paljon panostusta myös taloudellisesti, kaikki kulut mukaan luettuna tonnit laulaa vuodessa helposti. Jos nyt hypoteettisesti ajateltaisiin, että tiimissä avautuisi paikka, niin suosittelen meidän tiimiä sellaiselle, jolla on melko paljon  (=useampia vuosia) treenitaustaa ja eväät ja kova motivaatio itsenäiseen työhön. Suurin osa yhteydenpidosta tapahtuu etänä netin välityksellä, eikä kyse ole personal trainingistä tai salitreenin peruskurssista.

No sitten, mietit kovasti kannattaako sinun aloittaa kisaprojektia. Omaan korvaani kuulostaa, että vaikka lajit sinua kovasti kiinnostavat, sinun kannattaisi muutama vuosi treenailla vaikka ihan ilman kovin lähellä olevaa kisatavoitetta. Itse olin myös jo lukioikäisenä kiinnostunut keholajeista ja kävin salilla jo silloin noudattaen milloin mitäkin omatekemää tai netistä otettua ohjelmaa, mutta olen ERITTÄIN tyytyväinen, etten kisannut ennen kuin nyt. Olen 28-vuotias, ja todella uskon että oli hyvä ratkaisu tehdä kaikkea muuta kuin fitnesstä ennen tätä. En sano, että jokaisen täytyy odottaa 28-vuotiaaksi, mutta pääsääntöisesti uskon, että koska lajit ovat paitsi fyysisesti, myös henkisesti aika kuormittavia, niin kannattaa rakentaa tervettä minäkuvaa reilusti kahdenkympin paremmalle puolelle. Tää on vain mun kanta, mutta olen ehdottoman tyytyväinen, etten itse kisannut aiemmin, vaikka kisapalo on tavallaan koko ajan ollut olemassa.

Mulle on ollut tärkeä osa elämää elää nuoruusvuosina just ne asiat jotka olen elänyt ja voi kyllä, siihen on kuulunut kaikkea sellaista johon fitness EI olisi mahtunut. Tämä on todella kurinalaista puuhaa ja vaikkakin täysin mahdollista sovittaa ihan normaaliin arkeen, niin sanoisin että jos vähänkin pohtii että riittääköhän mulla motivaatio niin sitten se ei kyllä tiukoissa tilanteissa riitä. Rakastan treenaamista melkeinpä yli kaiken, mutta olen tehnyt sitä vuosia paljon rennommalla otteella, jolloin kisakuviot näissä lajeissa ei siis ole mahdollisia. Hyvä olo, hyvä mieli ja hyvä, treenattu ulkonäkökin sen sijaan on. Kantsii siis toden teolla miettiä että mistä se kipinä kisaamiseen kumpuaa ja mistä kaikesta on valmis sen eteen luopumaan. Mun oma henk.koht. mielipide on, että se hetki lavalla ei ole kaiken sen duunin ja muista asioista luopumisen arvoista, jos sitä duunia ja luopumisia sisältävää elämäntapaa ei oikeasti rakasta. Ei se lava nyt mitään niin mullistavaa ja ihmeellistä ole. Mä itsekin tykkään kyllä kovasti esiintyä ja poseerata, mutta jos kyse on vain siitä, niin aina voi tehdä vaikka jotain kuvauksia, eikä tarvi kisadieettiä sen takia käydä läpi.

Mun mielestä sun kannattaa ehdottomasti mietiskellä läpi ne jutut elämässäsi mitä haluat tehdä ja nauttia aivan ihanista nuoruusvuosista rauhassa. En todellakaan halua sanoa että älä missään nimessä harrasta fitnesstä, mutta jos nyt katsoisin itseäni 17-vuotiaana ja antaisin itselleni neuvoja, niin sanoisin kyllä just näin: elä elämää, mieti muutama vuosi mitä haluat tehdä, käy vaihdossa, näe maailmaa, nauti kavereista ja kaikesta ihanasta! Sen mä ainakin tein! Ja teen siis edelleen tavallaan, mutta onhan tää nyt ihan eri asia kun elämäntilanne on eri, enää kavereiden kanssa hengailu ei muodosta niin isoa osaa elämästä ja maailmaakin on nähty jo melko iso siivu. Treenata voi koko ajan mutta käyttäisinkö 17-vuotiaana aikaani ruokien pakkailuun muovibokseihin sen sijaan että maistelisin uusia ihania ruokia joita en ole koskaan kokenut - en. 

Voit luoda hyvää pohjaa jossain muutaman vuoden päässä häämöttävälle kisallesi, mutta siihen riittää mun mielestä se, että syöt paljon ja säännöllisesti ja treenaat fiksusti, ei liikaa heti. En laittaisi rahojani kisavalmennukseen, vaan laittaisin ne vaikka siihen matkustamiseen. Kisata ehdit kyllä vielä jos mieli vakuuttuu siitä että sitä haluat. Ylipäänsä on mun mielestä hassu ajatus, että kaikkien treenaamista harrastavien pitäisi nykyään kisata - ei todellakaan!

Kysele ihmeessä, jos vielä tuntuu, etten vastannut sun kysymyksiin. :) Mä todellakin kehotan treenaamaan ja elämään terveellisesti, mutta tosiaan maailmassa on niin paljon upeaa nähtävää nuorelle, että itse yhdistäisin sen treenin ja terveellisen syömisen kaikkeen muuhun kivaan ja lähtisin kisahommiin vasta sitten joskus, kun elämä on muuten tylsää. ;D

Synttärityttönä

Kuva: Oi! Oi! Brazil

Täällä on vietetty tänään synttäreitä...mä oon 28-vuotias, siis täh? Onneks ikä on vaan numero, koska sydämeltäni en oo kyllä paljon 18-vuotiasta vanhempi ;)

Kun ylimääräsillä ruuilla ei voi nautiskella, niin sillon juhlistetaan muilla tavoilla. Nauttimalla rakkaiden seurasta - se on mun mielestä aina parasta. Mun perhe on Suomessa, joten nautin mieheni kanssa kahdestaan, mutta se onkin sitä parasta seuraa :)

Mä olen niiiin kiitollinen kaikista hienoista ja ihanista jutuista mun elämässä. Mun elämä ei todellakaan ole "täydellistä", en oo maailman rikkain, kaunein tai menestyvin, mutta mulla on maailman ihanin perhe ja ystäviä ympärillä. Terveyttä, hyvää oloa ja kaikkea kaunista ja ihanaa maailman täydeltä. Näiden juttujen kautta koen oikeasti olevani rikas ja onnellinen. Mistä sitä vois olla enää kiitollisempi?? On tässä elämän varrella ollut sellasiakin kausia, jolloin suru on ollut se päällimmäinen tunne pitkän aikaa, mutta sekin on elämää. Ilman niitä huonoja aikoja ei varmaankaan osais antaa niin hurjan paljon arvoa hyville.

Synttäripäivinä sitä tulee monesti tehtyä tilannekatsausta eteen- ja taaksepäin. Erityisesti eteenpäin. Mitä haluan tän ikäisenä saavuttaa? Oon sinänsä realisti, etten oikein usko unelmoimisen voimaan, mutta tästä alla olevasta mietelauseesta tykkään ja koen sen pitävän mun kohdalla paikkansa. Ikää on tullut, en oo enää mikään pikkutyttö päiväunineni, mutta on mullakin tietynlaisia suuria "unelmia" - visioita, jotka saa mut tekemään töitä ja innostumaan joka päivä uudestaan.

Parhaat asiat on nimittäin aina alkaneet lopulta jonkinlaisista unelmista. Koko pienen ikäni haaveilin esimerkiksi, että saisin oman ponin, ja kun lopulta sen sain, voin rehellisesti sanoa, että vuodet sen kanssa kasvatti mua mielettömän paljon. Ne opetti vastuunottoa, määrätietosuutta, kurinalasuutta, pitkäjänteisyyttä. Ja anto niin valtavasti iloa ja onnea, että sitä ei pysty sanoilla kuvailemaan edes! Alla oleva on yksi mun lempparikuva, vaikka onkin rakeinen ja epäselvä: minä ja mun poni noin 9 vuotta sitten... 

Siinä on onnea, iloa ja rakkautta yhdessä ratsukon muotosessa pyöreässä paketissa!

Bikini fitness -kisoihin kun treenaan, niin unelmoinnin oon kyllä jättänyt sikseen. :) Unelmointi on vaihtunut nimenomaan paitsi työn tekemiseen, myös siihen visualisointiin ja mielikuvaharjoitteluun. Visualisoin mielessäni fysiikkaa, lavan tapahtumia ja muuta paljonkin, mutta tiedän, että unelmoinnilla ei palkintoja voiteta. Vaikka kuinka unelmoisin seisovani lopulta isoin pytty käsissä lavalla, se ei vaan riitä. Kuulostaa ehkä kyyniseltä, mutta mulle sopii paremmin sellanen lähestymistapa, että keskitän vaan energian hommien paiskimiseen ja tulos olkoon sitten sen mukanen. Voitonnälkää on, muttei epärealistisia unelmia siitä, että asiat jotenkin ihmeen kaupalla vain tapahtuis. Hankala tyyppi kun ajatuksenjuoksultani oon ;), niin inhoon toisaalta myös sanontaa "pessimisti ei pety", joten en oo todellakaan lähdössä anteeks pyytelemäänkään ja olettamaan että koko homma menee pehvalleen - mutta eniten kuvaisin mun suhtautumista realistisena. Pitää ymmärtää omat vahvuudet mutta myös heikkoudet ja tehdä hommia niiden mukaan.

Kuten oon monta kertaa kirjottanutkin täällä, bikini on fysiikkalajeista armottomin, koska lihaa ei saa liikaa olla, joten rakenteellisia heikkouksia ei pääse niin hyvin paikkailemaan. Realistisuutta suosittelen jokaiselle kisaajalle siinä mielessä, että ymmärtää lajin luonteen ja vaatimukset. Valmentajani Anna kirjoitteli uusimman Body-lehden kolumnissaan tästä samasta aiheesta, kannattaa tsekata jos saat lehden jostain käsiisi!

Koska unelmien sijasta tehdään hommia, synttäripäivänäkin kova salitreeni (ja loistava sellainen) tuli tehtyä. Eikä se kyllä todellakaan tuntunut miltään uhraukselta, koska sitähän mä rakastan! Hikeä, kaikkeni antamista ja sitä että tunnen kuinka elossa oon ja kuinka veri virtaa mun koko kropassa. Ah. <3 Jos tälläset asiat tuntuu "oman elämän" uhraamiselta, kannattaa kilpaurheilu unohtaa.

Kisadieetti on käynnissä ja cheat mealeja ei mun ohjelmassa tällä hetkellä ole, joten synttäri-illallinen oli tällä kertaa kotitekonen wokki (kuvassa oleva tosin eiliseltä, mutta melkeen samanlainen combo meni nyt synttäri-iltanakin, hahaa). Ihanaa se kotiruoka onkin, eikä mulla todellakaan ole tullu sellasta fiilistä nyt dieetilläkään, että parsakaalit pursuais korvista ulos. :) Voi tosin johtua siitä, että dieetti ei todellakaan koostu pelkästä parsakaalista vaan monipuolisesta ja ravitsevasta ruuasta, jossa on edelleen kaikki makroravinteet tukevasti edustettuina. Tottakai mieli tekee millon mitäkin, mutta semmosta hirveetä nääntymyksen tai vastustamattomien himojen tunnetta ei oo onneks tullu. Eli syömisten ja treenien kanssa ei pääsääntösesti oo ollu kovaa taistelua, taistelut on mulla jossain ihan muualla.

Sellasia synttäritunnelmia täällä! Toivottavasti kaikilla on ollu kiva viikko, koska huomennahan alkaa...viikonloppu! <3

Elämä on nyt

Kisapreppi on jo tähän mennessä ollut mulle monella tapaa kasvun paikka. Kuten aikaisemmassa postauksessa kirjoitin, on ollut päiviä, jolloin oon kyseenalaistanut koko homman omalla kohdallani ja vaipunut epätoivoon miettiessäni omaa kuntoa ja niitä muutamaa viikkoa, jotka enää on jäljellä ennen mun ekaa kisaa, Fitness Classicia. Sitten on taas tullut niitä päiviä, kun puhkun päättäväisyyttä, intoa ja positiivisuutta.

Vaikka paljon kannustusta olen saanut (kiitos vielä kerran siitä teillekin <3), on mulle myös sanottu, että kuka käski ilmottautua vielä näihin kisoihin. Eikö kannattaisi viilailla kuntoa vielä vaikka vuosi, että voisi varmasti viedä lavalle oman parhaansa ja jättää jossittelut sikseen. Että ajoittain valloilleen pulpahtava negatiivinen vire kertoo varmasti siitä, että olisi kannattanut odottaa.

Koska päätös kisoihin osallistumisesta on (valmentajien suosituksesta) tehty, mä en aio uhrata enää ajatustakaan jossittelulle siitä, olisiko kannattanut kisata ekan kerran vasta syksyllä tai ensi vuonna. Mä olen tehnyt vuosien ajan erilaista työtä fysiikkani eteen niin salilla kuin muunlaisen urheilun parissa ja se, että liityin tiimiin vasta kisatavoitteesta vihdoin päättäessäni ja apua kisapreppiin tarvitessani, ei tarkoita, että olisin treenannut vasta siitä lähtien, kun Annan ja Marjon kanssa treenit aloitin. Mä koen nyt ihan turhana henkisten voimavarojen tuhlaamisena vatvoa, oliko päätös kisa-ajankohdasta oikea. Jos joku miettii, kuinka monta vuotta sitten olen muka ehtinyt treenata, niin kerrottakoon, että mä olen iältäni 27-vuotias. Aika monta vuotta siinä on erilaisia juttuja ehtinyt tehdä.

Varmaan moni fysiikkalajeissa kisaava on jonkinasteinen perfektionisti, ja niitä piirteitä on myös mussa. En aina näe niitä piirteitä pelkästään hyvänä juttuna. Perfektionistin ongelma kun usein on se, että hän ei saa lopulta mitään aikaiseksi, kun kaiken täytyy olla täydellistä ennen kuin sen uskaltaa toteuttaa. Siksipä mä olenkin koittanut parhaani mukaan opetella pois perfektionismista ja tarkoituksella välillä jopa heittänyt hommat vähän läskiksi, jotta oppisin ymmärtämään, ettei maailma siihen kaadu. Ei maailma kaadu epäonnistumiseen, tai epätäydellisyyteen. Jos kaatuisi, se olis kaatunut jo kauan sitten.

Sitten on se juttu, joka pientä päätä sekoittaa. Nimittäin omat tunteet. Mä olen aina kokenut erilaiset tunnetilat tosi voimakkaina. En tiedä, kuinka hyvin se näkyy ulospäin, mutta koen, että se on tehnyt itselleni elämästä paitsi välillä sydäntä riipivää, myös erityisen rikasta. Monta kertaa joku pieni juttu saattaa nostaa mun sisällä niin valtavan ilon tunteen, että tunnen sen fyysisesti ihanana lämpönä ja pakottavana tarpeena nauraa ääneen, hymyillä tai mieluummin vaikka hyppiä ja kiljua siitä ihanasta ilosta. Ja ton reaktion saattaa aiheuttaa mikä vaan ihan pieni asia - ystävän näkeminen, kauniit sanat, innostavat ideat, joku kaunis asia, mikä vaan - monta kertaa päivässä. Sen energian kun pystyy siirtämään vaikka työhön, niin syntyy niitä parhaita hetkiä ja tuloksia.

Kolikolla on tietysti myös kääntöpuoli; negatiiviset tunteet. Suru on mulla aina sydäntä riipivää ja vihastuminen saa mut tuntemaan itseni raivostuneeksi karhuksi. Nyt dieetillä on pinnakin alkanut lyhenemään ja salilla saa teinipojat kyllä pahaa silmää kun kehtaa tulla keskeyttämään mun sarjoja. Viimeisin kokemus tosi negatiivisiksi äityneistä tunteista oli juuri toi viime viikolla vallinnut epätoivo oman kunnon riittämättömyydestä.

Haenkin jatkuvasti tän kisaprepin aikana tietoisesti positiivista virettä tekemiseen. Tai ei sitä useimmiten tarvi edes hakea, se tulee ihan itsekseen, mutta tollasina epätoivon päivinä ja hetkinä voi olla hyödyllistä, jos pystyy jollain tavalla keinotekoisesti tuottamaan itselleen positiivisemman mielialan. Enkä tarkota, että kaikki negatiiviset tunteet pitäis lakaista maton alle, mutta turhat sellaset voi kyllä heittää mun puolesta vaikka mattokasan alle.

Liikkuminen saa mussa herätettyä myös tosi voimakkaita tunnetiloja. En tiedä onko tää friikin kuuloista, mutta mä pystyn ikäänkuin siirtämään positiivista energiaa ja tunnetiloja itseeni liikkumisen kautta. Ilman liikkumista mä olen ennen pitkää yksinkertaisesti tosi allapäin. Onko tää muille tuttua? Jos ei, niin suosittelen kokeilemaan. ;)

Mun kohdalla se on aina ollut niin; saan fyysisestä tekemisestä yksinkertaisesti niin hyvän olon, että hakeudun aina uudestaan sen pariin, vaikka väkisin. Vaikkei aikaa oikeasti muka olisi. Mulle on aina ollut tärkeämpää tehdä treeni kuin pitää koti siistinä tai käydä paljon ulkona. Siitä tulee vaan yksinkertaisesti niin hyvä olo, että se on kuin huumetta - sitä on pakko saada, uudestaan ja uudestaan.

Tän kisaprojektin kautta koen, että olen ottanut askelen siihen suuntaan, mitä mä haluan mun elämässä tehdä. Olen tehnyt tän päätöksen vain ja ainoastaan itseni takia - en mun ystävien, en sukulaisten odotusten, en miehen tai muidenkaan. Vain mun itseni. Olen halunnut kisata jo kauan, nyt sen teen. En ensi vuonna tai "sit joskus". Mun suuri haave on myös jatkossa yhdistää työ jollain tavalla tähän, mutta askel kerrallaan. Haaveilen siitä, että voin auttaa ihmisiä jollain tavalla: jakaa sitä hyvää oloa, jota mulle on suotu niin paljon. 

Mun vuoden teema onkin rohkeus. Mä haluan tehdä asioita siksi että rakastan niitä, en siksi että multa niitä odotetaan tai mun on "pakko". Mulla on edessäni pian kauppatieteiden maisteriksi valmistuminen ja sen myötä tietysti ihan uuden elämänvaiheen aloittaminen. Vaikka oonkin ollut jo pitkiäkin pätkiä töissä opiskeluvuosien välissä, opintojen loppuunsaattaminen tarkoittaa sitä, että epäsäännöllinen opiskelijaelämä on lopullisesti ohi ja pitäisi kohdistaa kurssi itseä inspiroivaan suuntaan. Kilpaileminen on mulle paitsi urheiluun liittyvää intohimoa, myös ikäänkuin symbolinen ele rohkeudesta ja hetkessä elämisestä. Koko kisamatka vaatii keskittymistä, kurinalaisuutta, intohimoa, päättäväisyyttä ja kykyä projektoida omat tunteet ja mieli toimimaan omaksi eduksi eikä itseä ja omia tavoitteita tuhoavasti. Mä näenkin, että mulla suurimmat haasteet on nimenomaan henkisellä puolella ja omien tunteiden valjastamisessa tavoitteeseen pääsemiseen edullisiksi.

Molemmat valmentajat oli muuten sitä mieltä, että sen muiden kisaajien kuvien kyttäämisen voi nyt unohtaa. Eivät kuulemma kumpikaan itsekään tee sitä. Kuvat on aina kuvia ja niistä ei voi päätellä loppujen lopuksi mitään. Se, mistä kulmasta kuvataan, valaistus, asento, kaikki vaikuttaa siihen miltä fysiikka kuvassa näyttää, joten ainakaan kisan kannalta niitä on ihan turha analysoida. :) Toivon, että kukaan teistä ei vertaile itseään myöskään mun kuviin.

Tässä esimerkiksi muutama erilainen räpsäsy selästä!

Eka kuva on vähän yläviistosta otettu ilman levitystä eli lihakset niin rentona kuin ne nyt kättä nostaessa on.

Mutta tadaa, kyllä se miniselkäkin vähän leviää. Tosin tässä huomaa, että kun valaistus ei oo oikein optimaalinen, niin ei näy paljon lihaksetkaan. (ps. body fitness -kisaajat älkää tuomitko mun iteopeteltua posea ;'D)

Viimesenä vielä miniselkä rentona. Näytän kovin pikkuruiselta (bikiniluokassa ei selkälihaksilla oo juuri merkitystäkään kunhan selässä nyt tasapainon vuoksi vähän leveyttä on ja näkee että treenattu on, mutta poseerauksissa ei siis selkää tuoda mitenkään esille) :) Ei varmaan olis yleisin kuva jonka joku postaa omasta selästään sosiaaliseen mediaan? Huono valo, ei selän levitystä ja jännitystä, njääh, booriiing. Kaikkihan me halutaan nähdä vaan niitä megamuskeleita.

Jos olis esimerkkinä jotain oikein hyvässä valossa ja hyvällä kameralla otettuja selkäkuvia niin ymmärtäisitte vielä paremmin mitä nyt tarkoitan sillä, että niitä nettiin postattuja kuvia ei todellakaan kannata tuijotella tai ainakaan itseään ja omaa kuntoa niihin vertailla. Nimittäin kyllä tästäkin pikkuruisesta selästä saa oikealla valolla ihan muhkun näköisen, uskokaa tai älkää. Eli kuvat on vaan kuvia, tää muistutuksena niin mulle itselle kuin teille kaikille!

Hoh, olipa taas ajatuksenvirtaa vailla päätä tai häntää. :D Kertokaa, herättikö mun ajatukset teissä mitään mietteitä? On aina kivempi kirjoitella kun kommentoitte jotain, muuten tuntuu että kaikki tilastoissa näkyvät lukijat on jotain haamuja vain, hihi. Kiva kun jaksatte lukea kuitenkin! Ihanaa viikkoa kaikille!

Täydellinen kroppa, mikä se on?

Juttelin salilla tänään kaverini Terryn, personal trainerin kanssa. Hän kysyi multa että "kuinka sä jaksat treenata niin lujaa vaikka sulla on jo täydellinen kroppa?". Sinänsä jees kommentti, vois ajatella. En kuitenkaan tarkota tulla tänne huuteleen teille kohteliaisuuksista, jotka joku on ohimennen mulle sanonut. Mutta HAA, haluan taas kerran yrittää jakaa teille mun pohdintoja aiheesta itsensä hyväksyminen ja rakastaminen! Ja toivon, että joku nappaa mun ajatuksista kopin ja saa itse mietittävää. :)

Selitin Terrylle, että mä olen ihan samaa mieltä hänen kanssaan: mun kroppa on täydellinen - MULLE. Mä olen ollut sitä mieltä jo kauan. Mun kroppa on jostain näkövinkkelistä katsottuna täynnä virheitä ja epätäydellisyyksiä, mutta sen on mun, ja se on siksi just mulle täydellinen. 

Se, että kisaan fysiikkalajissa, on sitten ihan eri tarina. Olin just selittänyt ennen hänen kommenttiaan Terrylle, kuinka tarvin lihaa vielä pikkusen tonne ja tänne, ja tosta vähän pois jne. Mutta ne on toisarvosia juttuja, mun kisaamiseen liittyviä tavoitteita, joilla ei ole mitään tekemistä sen kanssa kuinka hyvältä tai huonolta musta tuntuu mun kropassa. Itse asiassa ne on isommassa mittakaavassa aika yhdentekeviä juttuja. Mä rakastan kehonrakennusta, mutta mä rakastan vielä enemmän mun kehoa. Jos mä en olekkaan vaikka tuomarinäkövinkkelistä tarpeeks sitä tätä ja tota, oon silti mä - ja onnellinen siitä.

Oon itse asiassa aika hyvinkin tietonen omista heikkouksistani esim. rakenteessa ja lihasmassassa yms. jutuissa bikini fitneksen kannalta, mutta oon silti sinut kroppani kanssa ja tähän ikään mennessä voin jo sanoa ihan rehellisesti, etten tekis vaihtokauppoja kenenkään kanssa. En yhdenkään bikini fitness -ammattilaisen kanssa, kenenkään. Koska sillon mä en olis mä!

Tän kirjotuksen pointti ei ole nyt kertoa, kuinka mahtavana pidän mun omaa vartaloa verrattuna muihin. Enkä halua antaa ylimielistä vaikutelmaa (suomalaisenhan ei sovi ainakaan mitään positiivista nimittäin itsestään sanoa, heh) ja antaa ymmärtää, että pidän kroppaani jotenkin muita parempana..nou nou nou. Kyse on siitä, et olen löytänyt sen jonkin tilan, jossa mun ei tarvi murehtia siitä, et mitä vikoja mun vartalosta löytyy ja miltä se näyttää vieressä seisovaan tai kuvasta toljottavaan naiseen verrattuna. Ja toivon, että säkin löydät sen! Koska sä voit ajatella ihan samalla lailla: sun kroppa on just sun ja se on sulle täydellinen. Kisasit tai et, sun oman itsetunnon ei tarvi olla muiden mielipiteiden varassa, koska niitä riittää... Et voi koskaan miellyttää joka silmää, mutta toisaalta varmasti löytyy paljon niitä, jotka myös pitävät sun kroppaa kauniina. Pointti on se, että sillä ei oo mitään merkitystä, jos sulla itselläs on hyvä olla.

Sen takia musta onkin aina vähän pelottavaa, kun joku ilmottaa alkavansa treenata, jotta vois näyttää joltain muulta tai koska vihaa kroppaansa, ei pidä sitä tarpeeks "fittinä" jne. Ei! Ennen kaikkea: rakasta sun vartaloa ja ala treenata sen takia, että sä rakastat sun vartaloa! Anna sille hellyyttä ja huomiota (myös kova treeni voi olla tätä ;) niin se antaa sulle varmasti hyvää oloa takasin!

Jos ahdistaa, kun oma kroppa ei näytä siltä miltä jonkun muun, voin kertoa: maailmasta löytyy aina joku, jolla on vielä 100x "parempi" se tai se ruumiinosa. Niin se vaan on. Me ollaan epätäydellisiä mutta siks just niin täydellisiä omia itsejämme. Sulla on todennäköisesti myös joku ruumiinosa, jota joku kadehtii katketakseen. 

Tilasin muuten just kisavärit, ja tuli siitä mieleen, että kuinka paljon illuusioita "täydellisestä vartalosta" siellä kisalavallakin luodaan. Poseerauksilla on älyttömän suuri vaikutus siihen, miten kropan rakenne ja lihaksisto tulee esiin. Jos kaikki joutuis pönöttämään ilman korkkareita ja ilman mitään kropanvääntelyä suorana edestä, sivulta ja takaa siellä lavalla, niin villi veikkaus on, että sijoitukset näyttäis aika erilaisilta. :) 

Mutta pelin henkeen kuuluu illuusioiden luominen, ja onhan se omalla tavallaan aika jännää sekin. Joku voi yhtäkkiä mm. lavalla kasvattaa itselleen pakarat kun osaa poseerata oikein. Tai sitten kaventaa vyötäröään puolella. Oikeansävyinen ja oikein levitetty väri, oikeisiin kohtiin laitettu kiilto, oikeanmalliset biksut ja moni muu asia vaikuttaa vielä poseerausten lisäksi siihen, miltä fysiikka näyttää.

Haluan vaan, että tekin tytöt jotka luette tätä ja mahdollisesti harkitsette kisaamista, ymmärrätte, että moni kisaaja näyttää arjen keskellä aika erilaiselta kuin lavalla. Mulle henkilökohtasesti tärkeää on se, että voin hyvin kropassani, kisasin tai en, ja tää kisahomma tuo sitten vaan mukanaan kaikkea jännää ja kivaa, mistä voi intoilla, mistä saa tsemppiä ja mille voi omistautua antamatta sen kuitenkaan ottaa hallintaa elämästä. Olen kyllä 100% dedicated, mutta haluan silti pitää nää asiat jatkuvasti mielessä, sillä uskon että se on avain siihen, miksi nautin tästä hommasta niin älyttömän paljon. Ja miksi jaksan treenata lujaa BOOOM!-asenteella, vaikka mulla on Terryn mielestä jo täydellinen kroppa.

:)

Ihanaa sunnuntaita! Muista että sulla on täydellinen kroppa <3 Anna sille hyväksyntää, hellyyttä, rakkautta, treeniä ja hyvää ruokaa niin se varmasti rakastaa sua takas!

Ps. Minäkuvaan liittyviä juttuja olen pohtinut jo muutamassa aikaisemmassakin postauksessa; lukaiseppa tämä, tämä, tämä ja tämä. :)

Liian pieni, liian iso, liikaa lihasta vai sittenkin liian vähän? Entä jos vaan on ihan hyvä näin? Sitten kun käännetään bodausmoodi päälle, niin voidaan alkaa viilata pilkkua. :)

:))

Mietteitä treenimotivaatiosta

Innostuin vielä pohtimaan motivaation merkitystä ja omaa motivaatiotani tätä bikini fitness -projektia kohtaan sen seurauksena, että aina tasasin väliajoin joku kysyy, mikä sai mut lähtemään tällaiseen. 

Vaikka fitnessympyrät oli jollain lailla esimerkiksi aiempien töitteni kautta tuttuja, lähdin koko hommaan mukaan sen kummemmin syvällä pelissä kuitenkaan olematta - en siis ole se, joka on jo vuosia lukenut kaikki bikini fitness -blogit läpi, tietää jokaisen kilpakumppaninsa nimen tai kasvot tai edes bikini fitneksen tarkkoja sääntöjä. Vähän noloa tunnustaa, mutta joo, viimeinenkin kohta pitää paikkansa.

Mikä sitten motivoi treenaamiseen? Kokonaisvaltaisesti hyvä olo, joka säteilee jokaiselle elämän osa-alueelle aina parisuhteesta työhön. Tää on mun juttu, rakastan tätä ja tämä antaa mulle energiaa kaikkeen muuhun mitä teen. Elän mieluummin täysillä, energisenä ja onnellisena kuin siten, että teen juttuja puoliteholla vain siksi, että joku muu odottaa mun tekevän valintani toisin (jotain tälläistä muuten varmaan hain blogin nimeäkin miettiessäni).

Kisata aion siksi, että treenaan joka tapauksessa ja kova tavoite motivoi mua. Vaikka se tuntuukin hassulta, en treenaa vain kisoja varten. Kisat kyllä motivoivat tekemään töitä, koska tavoitteet konkretisoituvat ja tulevat tietyllä lailla mitattaviksi. Mä oon kuitenkin elänyt näillä elämäntavoilla jo niin monia vuosia, etten voi sanoa elämäni hirveästi muuttuneen tämän proggiksen myötä. Eväät on kulkeneet töihin mukaan ennenkin, salilla on väännetty rautaa jo vuosia hirveellä innolla ja tsempillä jne. Tarkempaa kaikki toki nyt valmentajan silmien alla taas ollessa on, mutta kun ei siitä tee ongelmaa, se ei ole millään tavalla ongelma. Lähinnä se on ollu vaan mielenkiintosta ja tehny koko hommasta astetta analyyttisempaa.

Asenteesta kaikki kuitenkin lähtee, ja jos se on kunnossa, kaikki maistuu paremmalle (muukin kuin ruoka, heh ;P)! Ok, mulla on eväsboksit laukussa aina mukana, mutta voin ihan yhtä hyvin nauttia sen safkani hyvässä seurassa ja iloisella mielellä - kukaan ei pakota mua syömään omasta, riisiä ja kanaa sisältävästä purnukastani yksin jossain taukohuoneen nurkassa. Se, että olen itse tehnyt ruokani, ei missään tapauksessa ole uhraus. Hyvä ruoka yleisesti on satsaus hyvään fiilikseen pitkällä tähtäimellä.

Monessa eri urheilulajissa niin ikään kilpailleen pikkusiskoni kanssa mietittiin myös meidän kummankin motivoitumista urheiluun ja treenaamiseen. Onkohan se sukuvika, että halu tehdä on kova, eikä treeneihin menoa ole pikkulapsenakaan kyseenalaistettu vaan sinne on lähdetty innolla aina, treenipäiväkirjat pidetty ajan tasalla ja tavoitteet olleet kiikarissa? Muistan, kun ratsastusvalmentaja kysyi multa joskus ikuisuus sitten isoihin kisoihin valmistautuessani, olenko valmis sitten varmasti tekemään ihan älyttömän määrän töitä ja viettämään kaikki kauniit kesäiset päivät hikisenä ja likaisena tallilla kisoihin valmistautuen... Nyökyttelin vain päätäni vaikka sisälläni kiljuin villisti, että tottakai olen, mitään muuta en yhtä paljon haluakkaan! :D Ja niin sitä sitten treenattiin, ja aivan yhtä arvokkaita päiviä kuin se iso kisapäivä, olivat ne jokainen hikinen treenin ja kivojen kavereiden kanssa vietetty päivä ennen itse kisaa.

Kyllä mä senkin ymmärrän, että monesta tää voi kuulostaa joltain, joka on vaan niin kaukana omasta persoonasta, elämäntilanteesta, preferensseistä... Motivaatiota elämäntapamuutokseen voi olla vaikea löytää, jos ja kun muutokset energiatasoissa ei näy yhdessä yössä. Kaikki se on pitkäjänteisen, suunnitelmallisen, mutta hyvällä fiiliksellä tehdyn työn tulosta, ja jokainen, joka elää terveellisesti omasta tahdostaan, tietää sen fiiliksen josta puhun. Pieniä askelia ottaen, kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä kasvattaen ja omaa asennetta sparraten hyvä tulee. Lupaan, että näistä hommista on kuulkaa apua elämässä ihan siellä salin ulkopuolellakin!

Sen sijaan, että aloit nyt miettiä, mistä kaikesta joudut luopumaan, kun raivaat kalenterista tilaa tunnin treenille joka päivä ja opit tasapainottelemaan hyvää oloa tuovat ruokavalion kanssa, keskity siihen mitä kaikkea ihanaa voit tehdä! Ja miten iloisena, energisenä ja täydellä draivilla voit sen tehdä kun et kuormita kroppaasi huonoilla jutuilla vaan annat sille positiivista ärsykettä jatkuvasti.

Treenaaminen, ruokavalio, elämäntavat...ne eivät missään nimessä ole koko elämä tai sen tärkein sisältö - ne ovat kaikki vain osa elämää, työkaluja kohti onnellisempaa ja elämäniloisempaa SINÄÄ. Miksi jättäisit ne käyttämättä, kun sinulla on vapaus valita?