Tunteet ja treenaaminen

Tunteet - miten yhdistää ne tavoitteelliseen treenaamiseen? Täytyykö olla suorittava masiina, joka puksuttaa eteenpäin tunteettomasti ja fiiliksistä välittämättä? Tää on mulle itselleni tärkeä aihe, sillä mä olen todella tunteellinen ihminen. Erilaiset tunnetilat tunnen tosi vahvoina, oli ne sitten positiivisia tai negatiivisia. Vaikka isossa mittakaavassa mun elämäntapa tuottaa mulle äärimmäisen isoja hyvänolon kokemuksia, niin tulee niitäkin hetkiä, kun väsyttää, ärsyttää, masentaa - tai kun koko treenaaminen tuntuu älyttömältä pelleilyltä. 

Kun treenaa tavoitteellisesti, on sanomattakin selvää, ettei voi mennä eteenpäin täysin fiilispohjalta. Tulee päiviä, jolloin ei yksinkertaisesti vois vähempää kiinnostaa noudattaa dieettiä tai lähteä aamulenkille. Tulee päiviä, jolloin kaikki tuntuu tosi merkityksettömältä. Mitä mä tästä saan? Kenelle mä tätä teen?

Mitäs sitten tapahtuu, jos negatiivisten ajatusten vallatessa mielen antaudun täysin niiden valtaan ja toimin sen mukaisesti? Ainakaan en etene kohti tavoitettani sinnikkäästi ja päämäärätietoisesti. Tavoite onkin se, mistä tällä hetkellä ammennan mun energiat. Koitan pitää mielessäni isomman kuvan niinä hetkinä, kun turhauttaa, ärsyttää ja väsyttää. Ne on niitä pieniä ohikiitäviä hetkiä, joiden en halua antaa ottaa musta yliotetta.

Paitsi päätösten tekemisen ja niissä pysymisen sekä tiukan tekemisen voimin eteenpäin menemistä, myös positiivisia tunnetiloja voi treenata ja niiden syntymistä vähän edesauttaakin. 

Hymy on ensimmäinen askel. Hymyn (edes väkisin väännetyn tekohymyn) on tutkittu aiheuttavan endorfiinin muodostumista kehossa, joten kannattaa kokeilla leveää hymyä vaikkei yhtään just nyt siltä tuntuisikaan. Suomessa hymy on mun mielestä aika aliarvostettu ele, mutta mun mielestä kannattaa silti sinnikkäästi kokeilla hymyilemistä ja ilon jakamista sitä kautta muillekin ihmisille. Hymy nimittäin tarttuu! Kokeileppa joskus hymyillä tuntemattomillle vastaantulijolle...jokunen saattaa Suomessa katsoa sinua kuin tärähtänyttä, mutta kun tarpeeks kauan yrität, kyllä sieltä saat hymyn vielä takaisinkin. :)

Hyvä musiikki. Se on mulle myös yksi tärkeä keino vaikuttaa fiilikseen. Kuuntelen musiikkia lähinnä aerobisten aikana, ja nyt dieetillä ne hetket ovatkin olleet mulle latautumis- ja keskittymishetkiä, aikaa itseni kanssa ja aikaa keskittyä nimenomaan sen hyvän olon etsimiseen kehossa syntyvien fiilisten kautta. Hiki virtaa pitkin kehoa, musa soi, kroppa on niin elossa kuin olla voi, kaikki aistit valppaina... Ihanaa.

Positiivisen asenteen säilyttäminen. Mikä voisi olla enää kliseisempää - mutta toimivampaa? Jos hoet itsellesi kuinka surkea tyyppi olet ja kuinka inhottavia muutkin ihmiset sua kohtaan koko ajan ovat, kuinka huono työpaikka sulla on, kuinka kaukana olet vielä tavoitteistasi ja kuinka mahdotonta sun tulee ikinä olemaan niitä saavuttaa...niin sitä valitettavasti saa mitä tilaa. Vala itseesi sen sijaan positiivisia ajatuksia, aluksi vaikka sitten väkisin. Mä onnistun tässä! Mä oon hyvä tyyppi, ja haluan näyttää sen myös muille! Kuinka ihania ihmisiä mulla ympärilläni onkaan! jne. You get the point. Huomaat ennen pitkää, että ajatuksesi ovat oikeasti kääntyneet tuohon jälkimmäiseen malliin, eikä sun tarvitse enää teennäisesti yrittää manipuloida itseäsi ajattelemaan positiivisesti.

Kuitenkin, kuten alussa sanoin, tulee niitä hetkiä, jolloin kaikesta yrittämisestä huolimatta fiilis on suorastaan surkea. Ne ovat niitä hetkiä, kun pitää vain tunteettomasti suorittaa. Itse olen koittanut opetella kuuntelemaan kroppaa ja olotiloja herkällä korvalla, mutta myös sulkea korvani niiltä olotiloilta oikeissa paikoissa. Joskus on paikkansa sillekin, että menee punttiksen sijasta sohvalle, mutta aika usein salille lähdön jälkeen fiilis onkin kääntynyt parempaan päin - kun vaan tekee, eikä meinaa.

Meitsi lähtee siis nyt salille! Siitä huolimatta, että fiilis oli aamulla todella nuupahtanut ja energiatasot nollissa. Tätä tekstiä naputellessani muistutin kuitenkin samalla myös itselleni, että elämähän olikin ihanaa ja mä olen menossa kohti isoja tavoitteita, joihin uskon että pystyn!

Positiivista loppuviikkoa ihanat <3 Menkää kohti tavoitteitanne ja uskokaa itseenne!

Not lucky but blessed

Today is a perfect day to take a moment and think about a few things in your life you are grateful for. I consider myself as an optimistic person who rarely sees so many bad or distracting things around her and is easily pleased and happy with what she has. Lately, as I find my contest prep and the diet getting to me a little bit, making me tired and even miserable sometimes, I've started to actually work on my mind to push the negative thoughts aside and purposely fill my mind with grateful thoughts. That way, I feel like I'm able to switch my mood from melancholic to bright and positive.

Anyway, we all have so much to thank for, right?

London, my current home city.

My mom visited me last week <3

So, from what I've experienced, this works. Take a moment, close your eyes, and think about five blessings, beautiful things, things to be grateful for in your life. They can be very small things, things you tend to take for granted, anything. Purposely push the negative thoughts aside and stop thinking of what you still need to accomplish before you'll be able to be happy. You can be happy NOW.

<3

Kuva: Oi! Oi! Brazil

My resolution

Letting go of the negative feelings. This is my resolution for myself. Never let negative thoughts kill the sparkle inside you.

-----

Dear pain, oh, it's been a long time

Remember when you were holding me tight

I would stay awake with you all night

Dear shame, I was safe in your arms

You were there when it all fell apart

I would get so lost in your beautiful lies

I let you go but you're still chasing

Go ahead, you're never going to take me

You can bend, but you're never going to break me

I was yours, I'm not yours anymore

You don't own me

Dear hate, I know you're not far

You would wait at the door of my heart

I was amazed at the passion in your cries

Dear anger, you made me so high

You were faithful to show up on time

Such a flame that was burning in your eyes

I let you go, but you're still chasing

Go ahead, you're never going to take me

You can bend, but you're never going to break me

I was yours, I'm not yours anymore

You don't own me

Go ahead, put a target on my forehead

You can fire, but you've got no bullet

I was yours, I'm not yours anymore

You don't own me

You tempted me to look back

But everything that we had together was a lie

Go ahead, you're never going to take me

You can bend, but you're never going to break me

I was yours, I'm not yours anymore

You don't own me

Disciple: Dear X (you don't own me)

Synttärityttönä

Kuva: Oi! Oi! Brazil

Täällä on vietetty tänään synttäreitä...mä oon 28-vuotias, siis täh? Onneks ikä on vaan numero, koska sydämeltäni en oo kyllä paljon 18-vuotiasta vanhempi ;)

Kun ylimääräsillä ruuilla ei voi nautiskella, niin sillon juhlistetaan muilla tavoilla. Nauttimalla rakkaiden seurasta - se on mun mielestä aina parasta. Mun perhe on Suomessa, joten nautin mieheni kanssa kahdestaan, mutta se onkin sitä parasta seuraa :)

Mä olen niiiin kiitollinen kaikista hienoista ja ihanista jutuista mun elämässä. Mun elämä ei todellakaan ole "täydellistä", en oo maailman rikkain, kaunein tai menestyvin, mutta mulla on maailman ihanin perhe ja ystäviä ympärillä. Terveyttä, hyvää oloa ja kaikkea kaunista ja ihanaa maailman täydeltä. Näiden juttujen kautta koen oikeasti olevani rikas ja onnellinen. Mistä sitä vois olla enää kiitollisempi?? On tässä elämän varrella ollut sellasiakin kausia, jolloin suru on ollut se päällimmäinen tunne pitkän aikaa, mutta sekin on elämää. Ilman niitä huonoja aikoja ei varmaankaan osais antaa niin hurjan paljon arvoa hyville.

Synttäripäivinä sitä tulee monesti tehtyä tilannekatsausta eteen- ja taaksepäin. Erityisesti eteenpäin. Mitä haluan tän ikäisenä saavuttaa? Oon sinänsä realisti, etten oikein usko unelmoimisen voimaan, mutta tästä alla olevasta mietelauseesta tykkään ja koen sen pitävän mun kohdalla paikkansa. Ikää on tullut, en oo enää mikään pikkutyttö päiväunineni, mutta on mullakin tietynlaisia suuria "unelmia" - visioita, jotka saa mut tekemään töitä ja innostumaan joka päivä uudestaan.

Parhaat asiat on nimittäin aina alkaneet lopulta jonkinlaisista unelmista. Koko pienen ikäni haaveilin esimerkiksi, että saisin oman ponin, ja kun lopulta sen sain, voin rehellisesti sanoa, että vuodet sen kanssa kasvatti mua mielettömän paljon. Ne opetti vastuunottoa, määrätietosuutta, kurinalasuutta, pitkäjänteisyyttä. Ja anto niin valtavasti iloa ja onnea, että sitä ei pysty sanoilla kuvailemaan edes! Alla oleva on yksi mun lempparikuva, vaikka onkin rakeinen ja epäselvä: minä ja mun poni noin 9 vuotta sitten... 

Siinä on onnea, iloa ja rakkautta yhdessä ratsukon muotosessa pyöreässä paketissa!

Bikini fitness -kisoihin kun treenaan, niin unelmoinnin oon kyllä jättänyt sikseen. :) Unelmointi on vaihtunut nimenomaan paitsi työn tekemiseen, myös siihen visualisointiin ja mielikuvaharjoitteluun. Visualisoin mielessäni fysiikkaa, lavan tapahtumia ja muuta paljonkin, mutta tiedän, että unelmoinnilla ei palkintoja voiteta. Vaikka kuinka unelmoisin seisovani lopulta isoin pytty käsissä lavalla, se ei vaan riitä. Kuulostaa ehkä kyyniseltä, mutta mulle sopii paremmin sellanen lähestymistapa, että keskitän vaan energian hommien paiskimiseen ja tulos olkoon sitten sen mukanen. Voitonnälkää on, muttei epärealistisia unelmia siitä, että asiat jotenkin ihmeen kaupalla vain tapahtuis. Hankala tyyppi kun ajatuksenjuoksultani oon ;), niin inhoon toisaalta myös sanontaa "pessimisti ei pety", joten en oo todellakaan lähdössä anteeks pyytelemäänkään ja olettamaan että koko homma menee pehvalleen - mutta eniten kuvaisin mun suhtautumista realistisena. Pitää ymmärtää omat vahvuudet mutta myös heikkoudet ja tehdä hommia niiden mukaan.

Kuten oon monta kertaa kirjottanutkin täällä, bikini on fysiikkalajeista armottomin, koska lihaa ei saa liikaa olla, joten rakenteellisia heikkouksia ei pääse niin hyvin paikkailemaan. Realistisuutta suosittelen jokaiselle kisaajalle siinä mielessä, että ymmärtää lajin luonteen ja vaatimukset. Valmentajani Anna kirjoitteli uusimman Body-lehden kolumnissaan tästä samasta aiheesta, kannattaa tsekata jos saat lehden jostain käsiisi!

Koska unelmien sijasta tehdään hommia, synttäripäivänäkin kova salitreeni (ja loistava sellainen) tuli tehtyä. Eikä se kyllä todellakaan tuntunut miltään uhraukselta, koska sitähän mä rakastan! Hikeä, kaikkeni antamista ja sitä että tunnen kuinka elossa oon ja kuinka veri virtaa mun koko kropassa. Ah. <3 Jos tälläset asiat tuntuu "oman elämän" uhraamiselta, kannattaa kilpaurheilu unohtaa.

Kisadieetti on käynnissä ja cheat mealeja ei mun ohjelmassa tällä hetkellä ole, joten synttäri-illallinen oli tällä kertaa kotitekonen wokki (kuvassa oleva tosin eiliseltä, mutta melkeen samanlainen combo meni nyt synttäri-iltanakin, hahaa). Ihanaa se kotiruoka onkin, eikä mulla todellakaan ole tullu sellasta fiilistä nyt dieetilläkään, että parsakaalit pursuais korvista ulos. :) Voi tosin johtua siitä, että dieetti ei todellakaan koostu pelkästä parsakaalista vaan monipuolisesta ja ravitsevasta ruuasta, jossa on edelleen kaikki makroravinteet tukevasti edustettuina. Tottakai mieli tekee millon mitäkin, mutta semmosta hirveetä nääntymyksen tai vastustamattomien himojen tunnetta ei oo onneks tullu. Eli syömisten ja treenien kanssa ei pääsääntösesti oo ollu kovaa taistelua, taistelut on mulla jossain ihan muualla.

Sellasia synttäritunnelmia täällä! Toivottavasti kaikilla on ollu kiva viikko, koska huomennahan alkaa...viikonloppu! <3

Elämä on nyt

Kisapreppi on jo tähän mennessä ollut mulle monella tapaa kasvun paikka. Kuten aikaisemmassa postauksessa kirjoitin, on ollut päiviä, jolloin oon kyseenalaistanut koko homman omalla kohdallani ja vaipunut epätoivoon miettiessäni omaa kuntoa ja niitä muutamaa viikkoa, jotka enää on jäljellä ennen mun ekaa kisaa, Fitness Classicia. Sitten on taas tullut niitä päiviä, kun puhkun päättäväisyyttä, intoa ja positiivisuutta.

Vaikka paljon kannustusta olen saanut (kiitos vielä kerran siitä teillekin <3), on mulle myös sanottu, että kuka käski ilmottautua vielä näihin kisoihin. Eikö kannattaisi viilailla kuntoa vielä vaikka vuosi, että voisi varmasti viedä lavalle oman parhaansa ja jättää jossittelut sikseen. Että ajoittain valloilleen pulpahtava negatiivinen vire kertoo varmasti siitä, että olisi kannattanut odottaa.

Koska päätös kisoihin osallistumisesta on (valmentajien suosituksesta) tehty, mä en aio uhrata enää ajatustakaan jossittelulle siitä, olisiko kannattanut kisata ekan kerran vasta syksyllä tai ensi vuonna. Mä olen tehnyt vuosien ajan erilaista työtä fysiikkani eteen niin salilla kuin muunlaisen urheilun parissa ja se, että liityin tiimiin vasta kisatavoitteesta vihdoin päättäessäni ja apua kisapreppiin tarvitessani, ei tarkoita, että olisin treenannut vasta siitä lähtien, kun Annan ja Marjon kanssa treenit aloitin. Mä koen nyt ihan turhana henkisten voimavarojen tuhlaamisena vatvoa, oliko päätös kisa-ajankohdasta oikea. Jos joku miettii, kuinka monta vuotta sitten olen muka ehtinyt treenata, niin kerrottakoon, että mä olen iältäni 27-vuotias. Aika monta vuotta siinä on erilaisia juttuja ehtinyt tehdä.

Varmaan moni fysiikkalajeissa kisaava on jonkinasteinen perfektionisti, ja niitä piirteitä on myös mussa. En aina näe niitä piirteitä pelkästään hyvänä juttuna. Perfektionistin ongelma kun usein on se, että hän ei saa lopulta mitään aikaiseksi, kun kaiken täytyy olla täydellistä ennen kuin sen uskaltaa toteuttaa. Siksipä mä olenkin koittanut parhaani mukaan opetella pois perfektionismista ja tarkoituksella välillä jopa heittänyt hommat vähän läskiksi, jotta oppisin ymmärtämään, ettei maailma siihen kaadu. Ei maailma kaadu epäonnistumiseen, tai epätäydellisyyteen. Jos kaatuisi, se olis kaatunut jo kauan sitten.

Sitten on se juttu, joka pientä päätä sekoittaa. Nimittäin omat tunteet. Mä olen aina kokenut erilaiset tunnetilat tosi voimakkaina. En tiedä, kuinka hyvin se näkyy ulospäin, mutta koen, että se on tehnyt itselleni elämästä paitsi välillä sydäntä riipivää, myös erityisen rikasta. Monta kertaa joku pieni juttu saattaa nostaa mun sisällä niin valtavan ilon tunteen, että tunnen sen fyysisesti ihanana lämpönä ja pakottavana tarpeena nauraa ääneen, hymyillä tai mieluummin vaikka hyppiä ja kiljua siitä ihanasta ilosta. Ja ton reaktion saattaa aiheuttaa mikä vaan ihan pieni asia - ystävän näkeminen, kauniit sanat, innostavat ideat, joku kaunis asia, mikä vaan - monta kertaa päivässä. Sen energian kun pystyy siirtämään vaikka työhön, niin syntyy niitä parhaita hetkiä ja tuloksia.

Kolikolla on tietysti myös kääntöpuoli; negatiiviset tunteet. Suru on mulla aina sydäntä riipivää ja vihastuminen saa mut tuntemaan itseni raivostuneeksi karhuksi. Nyt dieetillä on pinnakin alkanut lyhenemään ja salilla saa teinipojat kyllä pahaa silmää kun kehtaa tulla keskeyttämään mun sarjoja. Viimeisin kokemus tosi negatiivisiksi äityneistä tunteista oli juuri toi viime viikolla vallinnut epätoivo oman kunnon riittämättömyydestä.

Haenkin jatkuvasti tän kisaprepin aikana tietoisesti positiivista virettä tekemiseen. Tai ei sitä useimmiten tarvi edes hakea, se tulee ihan itsekseen, mutta tollasina epätoivon päivinä ja hetkinä voi olla hyödyllistä, jos pystyy jollain tavalla keinotekoisesti tuottamaan itselleen positiivisemman mielialan. Enkä tarkota, että kaikki negatiiviset tunteet pitäis lakaista maton alle, mutta turhat sellaset voi kyllä heittää mun puolesta vaikka mattokasan alle.

Liikkuminen saa mussa herätettyä myös tosi voimakkaita tunnetiloja. En tiedä onko tää friikin kuuloista, mutta mä pystyn ikäänkuin siirtämään positiivista energiaa ja tunnetiloja itseeni liikkumisen kautta. Ilman liikkumista mä olen ennen pitkää yksinkertaisesti tosi allapäin. Onko tää muille tuttua? Jos ei, niin suosittelen kokeilemaan. ;)

Mun kohdalla se on aina ollut niin; saan fyysisestä tekemisestä yksinkertaisesti niin hyvän olon, että hakeudun aina uudestaan sen pariin, vaikka väkisin. Vaikkei aikaa oikeasti muka olisi. Mulle on aina ollut tärkeämpää tehdä treeni kuin pitää koti siistinä tai käydä paljon ulkona. Siitä tulee vaan yksinkertaisesti niin hyvä olo, että se on kuin huumetta - sitä on pakko saada, uudestaan ja uudestaan.

Tän kisaprojektin kautta koen, että olen ottanut askelen siihen suuntaan, mitä mä haluan mun elämässä tehdä. Olen tehnyt tän päätöksen vain ja ainoastaan itseni takia - en mun ystävien, en sukulaisten odotusten, en miehen tai muidenkaan. Vain mun itseni. Olen halunnut kisata jo kauan, nyt sen teen. En ensi vuonna tai "sit joskus". Mun suuri haave on myös jatkossa yhdistää työ jollain tavalla tähän, mutta askel kerrallaan. Haaveilen siitä, että voin auttaa ihmisiä jollain tavalla: jakaa sitä hyvää oloa, jota mulle on suotu niin paljon. 

Mun vuoden teema onkin rohkeus. Mä haluan tehdä asioita siksi että rakastan niitä, en siksi että multa niitä odotetaan tai mun on "pakko". Mulla on edessäni pian kauppatieteiden maisteriksi valmistuminen ja sen myötä tietysti ihan uuden elämänvaiheen aloittaminen. Vaikka oonkin ollut jo pitkiäkin pätkiä töissä opiskeluvuosien välissä, opintojen loppuunsaattaminen tarkoittaa sitä, että epäsäännöllinen opiskelijaelämä on lopullisesti ohi ja pitäisi kohdistaa kurssi itseä inspiroivaan suuntaan. Kilpaileminen on mulle paitsi urheiluun liittyvää intohimoa, myös ikäänkuin symbolinen ele rohkeudesta ja hetkessä elämisestä. Koko kisamatka vaatii keskittymistä, kurinalaisuutta, intohimoa, päättäväisyyttä ja kykyä projektoida omat tunteet ja mieli toimimaan omaksi eduksi eikä itseä ja omia tavoitteita tuhoavasti. Mä näenkin, että mulla suurimmat haasteet on nimenomaan henkisellä puolella ja omien tunteiden valjastamisessa tavoitteeseen pääsemiseen edullisiksi.

Molemmat valmentajat oli muuten sitä mieltä, että sen muiden kisaajien kuvien kyttäämisen voi nyt unohtaa. Eivät kuulemma kumpikaan itsekään tee sitä. Kuvat on aina kuvia ja niistä ei voi päätellä loppujen lopuksi mitään. Se, mistä kulmasta kuvataan, valaistus, asento, kaikki vaikuttaa siihen miltä fysiikka kuvassa näyttää, joten ainakaan kisan kannalta niitä on ihan turha analysoida. :) Toivon, että kukaan teistä ei vertaile itseään myöskään mun kuviin.

Tässä esimerkiksi muutama erilainen räpsäsy selästä!

Eka kuva on vähän yläviistosta otettu ilman levitystä eli lihakset niin rentona kuin ne nyt kättä nostaessa on.

Mutta tadaa, kyllä se miniselkäkin vähän leviää. Tosin tässä huomaa, että kun valaistus ei oo oikein optimaalinen, niin ei näy paljon lihaksetkaan. (ps. body fitness -kisaajat älkää tuomitko mun iteopeteltua posea ;'D)

Viimesenä vielä miniselkä rentona. Näytän kovin pikkuruiselta (bikiniluokassa ei selkälihaksilla oo juuri merkitystäkään kunhan selässä nyt tasapainon vuoksi vähän leveyttä on ja näkee että treenattu on, mutta poseerauksissa ei siis selkää tuoda mitenkään esille) :) Ei varmaan olis yleisin kuva jonka joku postaa omasta selästään sosiaaliseen mediaan? Huono valo, ei selän levitystä ja jännitystä, njääh, booriiing. Kaikkihan me halutaan nähdä vaan niitä megamuskeleita.

Jos olis esimerkkinä jotain oikein hyvässä valossa ja hyvällä kameralla otettuja selkäkuvia niin ymmärtäisitte vielä paremmin mitä nyt tarkoitan sillä, että niitä nettiin postattuja kuvia ei todellakaan kannata tuijotella tai ainakaan itseään ja omaa kuntoa niihin vertailla. Nimittäin kyllä tästäkin pikkuruisesta selästä saa oikealla valolla ihan muhkun näköisen, uskokaa tai älkää. Eli kuvat on vaan kuvia, tää muistutuksena niin mulle itselle kuin teille kaikille!

Hoh, olipa taas ajatuksenvirtaa vailla päätä tai häntää. :D Kertokaa, herättikö mun ajatukset teissä mitään mietteitä? On aina kivempi kirjoitella kun kommentoitte jotain, muuten tuntuu että kaikki tilastoissa näkyvät lukijat on jotain haamuja vain, hihi. Kiva kun jaksatte lukea kuitenkin! Ihanaa viikkoa kaikille!

Tiistaiterkkuja

Heipä hei ja kivaa tiistaiyötä :D Mulla on unirytmit vähän poskellaan kun muutamana iltana/yönä on menny myöhään. Joten keittelen täällä riisiä ja sen sellasta, ihan normaalisti lähempänä puoltayötä. (edit. Poltin just riisin ihan kunnolla pohjaan ja tän viikon ruokalistalla onkin siis punariisiä savuaromilla. Damn.)

Mun oli tarkotus tehdä teille postaus Nathalia Melon seminaarista, mutta jätän sen nyt myöhemmäksi kun haluun käydä muistiinpanot vielä kunnolla läpi. Jos ette vielä seuraa mua Instagramissa, niin seuratkaa nyt - siellä on parit kuvat Nathaliastakin ;) Ja päivittelen Instagramia melkein päivittäin muutenkin.

Mutta siitä seminaarista noin yleisesti; huolimatta kaikesta häsläyksestä ja säädöstä jota matkan aikana eteen tuli, en katunut kyllä tippaakaan että lähdin sen seminaarin kuuntelemaan. Kuva Melosta ei muuttunut yhtään, tai korkeintaan vielä positiivisempaan suuntaan. Hän on enen kaikkea Urheilija isolla u:lla, mutta sen lisäksi vielä ihan mielettömän lämmin ja aurinkoinen persoona. Ei mikään pyllynpyörittäjä-bikinibeibe todellakaan. Mun olis tehny mieli vaan koko ajan nyökytellä päätä ja hihkua et jes, just ton mä halusinkin sun suusta kuulla kun kuuntelin sen juttuja. :D Mutta niistä lisää sit joskus.

Laitan taas kuvapläjäyksen alkuviikon hommeleista, koska kuvathan kertoo enemmän kuin mun tuhannet sanat... :)

Selkäpallukoita. Vai -makkaroita. Yritän edelleen keskittyä hurjasti siihen ettei epäkkäät kasvais milliäkään (tai grammaakaan??) lisää, hoen niille aina treenissä et 'kuole, kuole..'

Vinkki bataatin ystäville tai niitä valmentajan käskystä syöville ;) Mä olen viime satsit tehnyt siten, että laitan joka annoksen folion sisään ihan kuin uuniperunan. Sit unohdan ne uuniin tunniks pariksi ja ah ihanuus! Kosteus pysyy folion sisällä joten näistä ei tuu semmosia kuivia känttyjä mitä monesti paloiksi leikatuista. Mä tykkään kyllä niistäkin, mut mut :D ..kokeilkaa tätä!

Lontoon sää ei oo suosinu, mutta millonkas se suosis. :) Ihmeen harvoin tollasia rankkasadekuuroja kuitenkaan on, jollainen eilen osu kohdalle, mutta tihkusadetta ja semmosta yleistä kosteen sumusta keliä kyllä on ja paljon. Mut ei se hei mitään, eihän täällä aurinkolomalla olla :D (Huom! Zero Pointit jalassa kuten asiaan kuuluu, ja niistä on ollut kyllä apua jalkojen nestekiertoon ja aineenvaihduntaan.)

CT Fletcherin tutut terveiset meikäläiselle :)

Ja siitä vielä lisää...

...jaaaaa sitten teoriasta käytäntöön - tiukka katse olkapäihin ennen treeniä ja "I command you to GROW." Silleen se homma etenee.

Kanaburgeri :'D Joku sanois että "köyhän miehen sellainen", mut musta tää on niin namia! Joka päivä maistuu ihan yhtä hyvälle.

Tältä naiselta löytyy myös reissussa aina jostain laukunpohjalta vähän hiukopalaa. Onks normaalia, ettei mun mielestä oo enää mitenkään outoa/kiusallista/tavallisuudesta poikkeavaa syödä eväitä missä vaan?? Vaikka juna-asemalla niinkuin tässä? Jotenkin jopa yllätyin kun mun mies rupes yks kerta kertomaan kavereilleen kuinka Johanna aina syö ihan ihme paikoissa ja mä en ollu edes ajatellu että asia on niin. Eväitähän syödään siinä kohdassa missä ollaan sillon kun on ruoka-aika?

Lisää ruokaaaaaaa! Tuttuja eväitä, bataattia ja kalkkunaa. Namnam.

Hauskaa viikon jatkoa ja stay tuned! Nathalia Melon terveiset tulossa pikapuoliin!

Mikä on kun ei naisesta kuulu?

Mä oon viettänyt blogin osalta hiljaiseloa näköjään jo aika kauan! Kiva, että ootte kuitenkin käyneet poikkeamassa täällä. Nainen on edelleen elossa ja täysissä voimissaan, mutta kouluhommat, eli se vihonviimenen gradu ja siihen liittyvien artikkelien kahlaaminen on vienyt viime päivistä aika paljon.

Mun on ollut suoraan sanottuna tosi vaikea keskittyä ja motivoitua saattamaan toi koulu ihan oikeasti loppuun, ja siitä kertookin omaa tarinaansa tää aika, jonka olen onnistunut tähän gradun "tekemiseen" käyttämään. Muut asiat kiinnostaa sitäkin enemmän, mutta nyt tarvitaan vaan sitä hyvin kuuluisaa itsekuria ja keskittymistä, jotta pääsen täystehoilla tekemäänkin niitä muita asioita. Eyes on the prize ja silleen.

Ajattelin tehdä teille ihan ihkaoikean fitness-siirappi-postauksen eli kuvapläjäyksen viime aikojen arkijutuista! Enjoy <3 ;)

Päivän paras fiilis on aina kun saa vetää salivermeet niskaan ja lähtee nostamaan RAUTAA!

Ruokaa, ruokaa, ruokaa. Vaikka oon hitusen miinuksilla jo kaloreiden suhteen ja kunto on aavistuksen tiivistynyt, energiaa on vaikka muille jakaa. Treenit on sujuneet tässä periodissa aivan mielettömillä fiiliksillä ja oon siitä superonnellinen!

Gainss... ::D

Voiko joku kertoa mulle, mitä noi harmaat juurekset on? Ostin ne bataatteina, mutta jos ne on bataatteja, ne on jotain hyvin kummaa lajiketta! Raakana sisältä valkosia ja kypsyessään tommosia harmaita... Ihan hyviä ne silti oli, vähän makeempia kuin normibataatti.

Mun lempparitankkaus on tehty viime viikot sushilla. Se vaan on niin hyvää ja seuraavan päivän treenit kulkee näillä hiilarivarastoilla kun unelma.

Koska ihania treenihousuja ei voi olla koskaan liikaa. Mun miehen ennakkojoululahja mulle (Victoria's Secretistä, kun joku kuitenkin kysyy:).

Lopuksi vielä motivaatioteksti teille kaikille ja mulle itselleni lähinnä ton graduni kanssa. :) Oonkin alkanut viljelemään noita fitnessihmisten instagram-profiileista tuttuja treenimotivaatio- ja inspiraatiolauselmia itselleni gradua tehdessäni ;D En tarvi lisämotivaatiota salille lähtemiseen koska se on aina vaan yhtä kivaa, mutta joku vois ehkä sitoa mut hetkeksi aikaa tuoliin ja kääntää mun aivot sellaseen moodiin, että unohdan hetkeksi kaiken muun kuin edessä nököttävän satasivuisen tekstini. :)

Tsemppiä treeneihin ja käykääpä välillä kommentoimassa ja ilmiantamassa teidän omatkin blogit, olisi hauska tutustua teihin enemmän!

Tiimipäiväterkut

Tänään näin pitkästä aikaa melkein koko tiimiä kerrallaan, kun kokoonnuttiin Marjon salille Keravan PowerCenterille. Anna oli kehitellyt meidän pään menoksi total upper body blast -treenin, jossa nimensä mukaan rääkättiin koko yläkroppa hirveeseen pumppiin. :) Oli hauskaa treenata ryhmässä ja tekniikoiden kannalta se on myös kovin hyödyllistä. Marjo ja Anna valvoi kuin haukat meidän tekniikoita ja korjasi vuorotellen jokaiselta vääriä liikeratoja ja asentoja.

Meille tehtiin myös kehonkoostumusmittaukset. Multa on mitattu kehonkoostumus n. puoli vuotta sitten viimeksi, mutta tuloslärpäke on Lontoossa. Pitää suorittaa vertailua kunhan pääsen sinne asti! Rasvaprossa oli nyt tän mittauksen mukaan 16, ja jotenkin muistelisin että se olis keväällä ollut lähempänä 20:ta. Jotain on siis mahdollisesti ehkä kenties tapahtunut!

Lyötiin myös mun ensimmäinen kisatavoite virallisesti lukkoon, ja se on Fitness Classic huhtikuussa 2014. Exciteeedd.....!

Marjo jutteli meille lopuksi valmentautumisen henkisestä puolesta. Siitä, kuinka iso merkitys kyvyllä rentoutua on. Siitä, kuinka paljon mielikuvaharjoittelulla voi saada aikaan tulosta. Ja tavoitteista. Mielellä on iso rooli tavoitteellisessa treenaamisessa, ja sitä voi treenata vahvemmaksi ihan kuten kroppaakin. Nää asiat on olleet mukana mun treenaamisessa muissakin lajeissa tavalla tai toisella, mutta oli tosi hyvä kuulla myös viisaan ja kokeneen Marjon näkemys näiden juttujen merkityksestä. Mielikuvaharjoittelusta ja motivaation ylläpitämisestä voi luulla tietävänsä kaiken, mutta tosiasiassa aina on varaa kehittyä ja vahvistua silläkin saralla.

Marjo iskosti meidän mieleen kolme tärkeintä juttua motivaation säilyttämisessä: selkeä tavoite; selkeä mielikuva siitä, miksi pyrkii tavoitetta kohti; ja mitkä on ne asiat, jotka mahdollisesti estää tavoitteeseen pääsemisen. Simppeliä teoriassa, paljon monimutkaisempaa käytännössä.

Jos aikoo onnistua, tavoitteen on oltava olemassa ja sen on oltava tarkka. Mulla itselläni on ollut vähän se ongelma, että kun tarkkaa tavoteaikataulua kisojen suhteen ei oltu aikasemmin päätetty, on ollu helpompi perustella itselle pikku lipsumiset ruokavaliossa. "Eihän täs vielä millään dieetillä olla..." "Enhän mä ennenkään kaloreita laskenu eikä paino koskaan noussu paria kiloa enempää mun normaalista..." "Kuka hullu punnitsee joka ikisen parsakaalinpalasen harjotuskaudella..." "Eihän tässä tapahdu mitään kehitystä jos mä en oikeasti SYÖ..." jne jne. Listaa vois jatkaa loputtomiin. Nyt taakse katsoessa tajuan, että noita ajatuksia on ollut mulla aika paljon.

Olin alkanut myös viime aikoina miettiä, onko laji mulle oikea, sillä oon ihan tyytyväinen kehooni tällaisenaan - kunhan se toimii ja pysyisi mahdollisimman terveenä. Fysiikkatavoite ja ulkonäkö ei riitä motivoimaan. Ihailen upeita fysiikoita mutta mulle ei ehkä tule niistä sellainen "pakko päästä tohon kuntoon" -fiilis. Sitähän sanotaan, että tyytyväisyys on kehityksen loppu, mutta oon päättänyt kääntää tän vielä päinvastoin - ei kehityksen loppumispisteeksi vaan uusiin sfääreihin pääsemiseksi. Mun pitää vain käyttää niitä omia, itselleni tärkeitä keinojani motivoida itseäni. Rakkautta urheiluun, halua kokeilla rajojani ja päästä tavoitteisiin. En koe, että mun olis koskaan pakko edes kisata, mutta toisaalta heti kun tavoite lyötiin lukkoon, sellanen aivan ihana kutkuttava tunne, valtava odotus ja into oli ekat fiilikset. Että jes, sinne kisoihin mä todellakin menen ja teen taas jotain sellasta, mitä en oo aikaisemmin kokenu! Nautin siitä innostuksesta ja jännityksestä ja valmistautumisesta...ja toisaalta otan sen välietappina matkalla kohti uusia haasteita. Eiköhän siinä ole taas hyvä muistutus mulle itselleni siitä, mikä sai mut tästä innostumaan?

Mitä se sit on, kisaviettiä? Joku alkukantanen vaisto, mitä häh? Mahtava fiilis se kisatavoitteen tuoma innostus joka tapauksessa on, ja jos se sellasena säilyy, niin miksi mun täytyis koko ajan käydä tätä perustelua pääni sisällä siitä, onko tää mun laji? Tää on mun laji niin kauan kuin mun omat fiilikset tätä kohtaan on positiiviset ja tää tuottaa mulle itselleni iloa ja hyvää fiilistä. Mä teen tätä koska mä rakastan tätä - enkä jätä esimerkiksi kisaamatta siksi, että joku kaveri ei mahdollisesti tykkää tästä lajista. Rakastan treenata, rakastan tunnetta siitä, että mun keho toimii ja se on vahva. Nyt on tarkka kisatavoite ja päätös kisaamisesta on tehty. Mulla on lupa nauttia matkasta ja niin todellakin teenkin ;)

Marjo liputti myös sen puolesta, että motivaation täytyy lähteä sisältä. Se ei voi lähteä ulkopuolelta tulevista paineista ollakseen nautinnollista. Intohimon ja tekemisen palon täytyy löytyä itsestäsi - ja sitä ei tästä tytöstä puutu!!

"Fall in love with the process, the results will follow."

Jokaisella on varmasti ne heikot hetkensä, eikä ne tietenkään maailmaa (tai ruokavalioo) kaada. Kuitenkin omalla kohdalla nyt, kun kisatavoite on päivämäärän tarkkuudella merkattu kalenteriin, on viimeistään munkin aika myöntää itselleni, että oon tietyissä tilanteissa mieleltäni heikompi kuin oon luullutkaan, ja on aika alkaa tietoisesti vahvistaa sitä lihasta nimeltä mieli ja jättää ylimääräset ruoka-annokset jääkaappiin odottamaan seuraavaa ateriaa. Siinä missä kovaa treenaaminen on mun mielestä ehdottomasti se nautinnollisempi osa tätä tekemistä, puhtaasti syöminen onkin jo sitten astetta haastavampaa. Tai no ei se puhtaasti syöminen haastavaa ole, vaan se extra-annosten syömättä jättäminen sen lisäksi. Puhdas ruoka on taivaallista, mutta kun niin on suklaa ja jädekin.... On siis äärettömän helppoa syödä ruokavalioon kuuluvat ruuat, mutta on myös äärettömän helppoa haukata ohimennen pala miehen suklaalevystä.

Kisatavoite on mulle tärkeä mun itseni takia. Mun oman kehon ja mielen vahvistamisen takia. Ja uskon, että teitäkin siellä ruudun toisella puolella auttaa, jos ajattelette sen niin; ette ole tilivelvollisia kenellekkään näistä valinnoista eikä kukaan pakota teitä syömään terveellisesti, treenaamaan tai menemään kisoihin. SEN SIJAAN jos olet itse päättänyt niin syystä tai toisesta (tavoite) tehdä, perustelkaa itsellenne miksi. Miksi se on tärkeää.

Meillä on aivan mahtava tiimi täynnä kauniita ja vahvoja naisia. On iso ilo ja rikkaus olla osa näin mahtavaa porukkaa <3

Happy Monday

Viikko pyörähti taas kivasti käyntiin. Itsellä se jatkuu treenien osalta vielä huomisen päivän kevyissä tunnelmissa, mutta keskiviikkona päästään taas tekemisen makuun, huh! On ihan jo ikävä kunnon riehumista.