Elämä on nyt

Kisapreppi on jo tähän mennessä ollut mulle monella tapaa kasvun paikka. Kuten aikaisemmassa postauksessa kirjoitin, on ollut päiviä, jolloin oon kyseenalaistanut koko homman omalla kohdallani ja vaipunut epätoivoon miettiessäni omaa kuntoa ja niitä muutamaa viikkoa, jotka enää on jäljellä ennen mun ekaa kisaa, Fitness Classicia. Sitten on taas tullut niitä päiviä, kun puhkun päättäväisyyttä, intoa ja positiivisuutta.

Vaikka paljon kannustusta olen saanut (kiitos vielä kerran siitä teillekin <3), on mulle myös sanottu, että kuka käski ilmottautua vielä näihin kisoihin. Eikö kannattaisi viilailla kuntoa vielä vaikka vuosi, että voisi varmasti viedä lavalle oman parhaansa ja jättää jossittelut sikseen. Että ajoittain valloilleen pulpahtava negatiivinen vire kertoo varmasti siitä, että olisi kannattanut odottaa.

Koska päätös kisoihin osallistumisesta on (valmentajien suosituksesta) tehty, mä en aio uhrata enää ajatustakaan jossittelulle siitä, olisiko kannattanut kisata ekan kerran vasta syksyllä tai ensi vuonna. Mä olen tehnyt vuosien ajan erilaista työtä fysiikkani eteen niin salilla kuin muunlaisen urheilun parissa ja se, että liityin tiimiin vasta kisatavoitteesta vihdoin päättäessäni ja apua kisapreppiin tarvitessani, ei tarkoita, että olisin treenannut vasta siitä lähtien, kun Annan ja Marjon kanssa treenit aloitin. Mä koen nyt ihan turhana henkisten voimavarojen tuhlaamisena vatvoa, oliko päätös kisa-ajankohdasta oikea. Jos joku miettii, kuinka monta vuotta sitten olen muka ehtinyt treenata, niin kerrottakoon, että mä olen iältäni 27-vuotias. Aika monta vuotta siinä on erilaisia juttuja ehtinyt tehdä.

Varmaan moni fysiikkalajeissa kisaava on jonkinasteinen perfektionisti, ja niitä piirteitä on myös mussa. En aina näe niitä piirteitä pelkästään hyvänä juttuna. Perfektionistin ongelma kun usein on se, että hän ei saa lopulta mitään aikaiseksi, kun kaiken täytyy olla täydellistä ennen kuin sen uskaltaa toteuttaa. Siksipä mä olenkin koittanut parhaani mukaan opetella pois perfektionismista ja tarkoituksella välillä jopa heittänyt hommat vähän läskiksi, jotta oppisin ymmärtämään, ettei maailma siihen kaadu. Ei maailma kaadu epäonnistumiseen, tai epätäydellisyyteen. Jos kaatuisi, se olis kaatunut jo kauan sitten.

Sitten on se juttu, joka pientä päätä sekoittaa. Nimittäin omat tunteet. Mä olen aina kokenut erilaiset tunnetilat tosi voimakkaina. En tiedä, kuinka hyvin se näkyy ulospäin, mutta koen, että se on tehnyt itselleni elämästä paitsi välillä sydäntä riipivää, myös erityisen rikasta. Monta kertaa joku pieni juttu saattaa nostaa mun sisällä niin valtavan ilon tunteen, että tunnen sen fyysisesti ihanana lämpönä ja pakottavana tarpeena nauraa ääneen, hymyillä tai mieluummin vaikka hyppiä ja kiljua siitä ihanasta ilosta. Ja ton reaktion saattaa aiheuttaa mikä vaan ihan pieni asia - ystävän näkeminen, kauniit sanat, innostavat ideat, joku kaunis asia, mikä vaan - monta kertaa päivässä. Sen energian kun pystyy siirtämään vaikka työhön, niin syntyy niitä parhaita hetkiä ja tuloksia.

Kolikolla on tietysti myös kääntöpuoli; negatiiviset tunteet. Suru on mulla aina sydäntä riipivää ja vihastuminen saa mut tuntemaan itseni raivostuneeksi karhuksi. Nyt dieetillä on pinnakin alkanut lyhenemään ja salilla saa teinipojat kyllä pahaa silmää kun kehtaa tulla keskeyttämään mun sarjoja. Viimeisin kokemus tosi negatiivisiksi äityneistä tunteista oli juuri toi viime viikolla vallinnut epätoivo oman kunnon riittämättömyydestä.

Haenkin jatkuvasti tän kisaprepin aikana tietoisesti positiivista virettä tekemiseen. Tai ei sitä useimmiten tarvi edes hakea, se tulee ihan itsekseen, mutta tollasina epätoivon päivinä ja hetkinä voi olla hyödyllistä, jos pystyy jollain tavalla keinotekoisesti tuottamaan itselleen positiivisemman mielialan. Enkä tarkota, että kaikki negatiiviset tunteet pitäis lakaista maton alle, mutta turhat sellaset voi kyllä heittää mun puolesta vaikka mattokasan alle.

Liikkuminen saa mussa herätettyä myös tosi voimakkaita tunnetiloja. En tiedä onko tää friikin kuuloista, mutta mä pystyn ikäänkuin siirtämään positiivista energiaa ja tunnetiloja itseeni liikkumisen kautta. Ilman liikkumista mä olen ennen pitkää yksinkertaisesti tosi allapäin. Onko tää muille tuttua? Jos ei, niin suosittelen kokeilemaan. ;)

Mun kohdalla se on aina ollut niin; saan fyysisestä tekemisestä yksinkertaisesti niin hyvän olon, että hakeudun aina uudestaan sen pariin, vaikka väkisin. Vaikkei aikaa oikeasti muka olisi. Mulle on aina ollut tärkeämpää tehdä treeni kuin pitää koti siistinä tai käydä paljon ulkona. Siitä tulee vaan yksinkertaisesti niin hyvä olo, että se on kuin huumetta - sitä on pakko saada, uudestaan ja uudestaan.

Tän kisaprojektin kautta koen, että olen ottanut askelen siihen suuntaan, mitä mä haluan mun elämässä tehdä. Olen tehnyt tän päätöksen vain ja ainoastaan itseni takia - en mun ystävien, en sukulaisten odotusten, en miehen tai muidenkaan. Vain mun itseni. Olen halunnut kisata jo kauan, nyt sen teen. En ensi vuonna tai "sit joskus". Mun suuri haave on myös jatkossa yhdistää työ jollain tavalla tähän, mutta askel kerrallaan. Haaveilen siitä, että voin auttaa ihmisiä jollain tavalla: jakaa sitä hyvää oloa, jota mulle on suotu niin paljon. 

Mun vuoden teema onkin rohkeus. Mä haluan tehdä asioita siksi että rakastan niitä, en siksi että multa niitä odotetaan tai mun on "pakko". Mulla on edessäni pian kauppatieteiden maisteriksi valmistuminen ja sen myötä tietysti ihan uuden elämänvaiheen aloittaminen. Vaikka oonkin ollut jo pitkiäkin pätkiä töissä opiskeluvuosien välissä, opintojen loppuunsaattaminen tarkoittaa sitä, että epäsäännöllinen opiskelijaelämä on lopullisesti ohi ja pitäisi kohdistaa kurssi itseä inspiroivaan suuntaan. Kilpaileminen on mulle paitsi urheiluun liittyvää intohimoa, myös ikäänkuin symbolinen ele rohkeudesta ja hetkessä elämisestä. Koko kisamatka vaatii keskittymistä, kurinalaisuutta, intohimoa, päättäväisyyttä ja kykyä projektoida omat tunteet ja mieli toimimaan omaksi eduksi eikä itseä ja omia tavoitteita tuhoavasti. Mä näenkin, että mulla suurimmat haasteet on nimenomaan henkisellä puolella ja omien tunteiden valjastamisessa tavoitteeseen pääsemiseen edullisiksi.

Molemmat valmentajat oli muuten sitä mieltä, että sen muiden kisaajien kuvien kyttäämisen voi nyt unohtaa. Eivät kuulemma kumpikaan itsekään tee sitä. Kuvat on aina kuvia ja niistä ei voi päätellä loppujen lopuksi mitään. Se, mistä kulmasta kuvataan, valaistus, asento, kaikki vaikuttaa siihen miltä fysiikka kuvassa näyttää, joten ainakaan kisan kannalta niitä on ihan turha analysoida. :) Toivon, että kukaan teistä ei vertaile itseään myöskään mun kuviin.

Tässä esimerkiksi muutama erilainen räpsäsy selästä!

Eka kuva on vähän yläviistosta otettu ilman levitystä eli lihakset niin rentona kuin ne nyt kättä nostaessa on.

Mutta tadaa, kyllä se miniselkäkin vähän leviää. Tosin tässä huomaa, että kun valaistus ei oo oikein optimaalinen, niin ei näy paljon lihaksetkaan. (ps. body fitness -kisaajat älkää tuomitko mun iteopeteltua posea ;'D)

Viimesenä vielä miniselkä rentona. Näytän kovin pikkuruiselta (bikiniluokassa ei selkälihaksilla oo juuri merkitystäkään kunhan selässä nyt tasapainon vuoksi vähän leveyttä on ja näkee että treenattu on, mutta poseerauksissa ei siis selkää tuoda mitenkään esille) :) Ei varmaan olis yleisin kuva jonka joku postaa omasta selästään sosiaaliseen mediaan? Huono valo, ei selän levitystä ja jännitystä, njääh, booriiing. Kaikkihan me halutaan nähdä vaan niitä megamuskeleita.

Jos olis esimerkkinä jotain oikein hyvässä valossa ja hyvällä kameralla otettuja selkäkuvia niin ymmärtäisitte vielä paremmin mitä nyt tarkoitan sillä, että niitä nettiin postattuja kuvia ei todellakaan kannata tuijotella tai ainakaan itseään ja omaa kuntoa niihin vertailla. Nimittäin kyllä tästäkin pikkuruisesta selästä saa oikealla valolla ihan muhkun näköisen, uskokaa tai älkää. Eli kuvat on vaan kuvia, tää muistutuksena niin mulle itselle kuin teille kaikille!

Hoh, olipa taas ajatuksenvirtaa vailla päätä tai häntää. :D Kertokaa, herättikö mun ajatukset teissä mitään mietteitä? On aina kivempi kirjoitella kun kommentoitte jotain, muuten tuntuu että kaikki tilastoissa näkyvät lukijat on jotain haamuja vain, hihi. Kiva kun jaksatte lukea kuitenkin! Ihanaa viikkoa kaikille!